Doomtrooper-nostalgiaa

Lyhyesti itse pelistä

Tästä postauksesta tulikin enemmän kokemusmatka kuin ajattelin, joten korjataan alkuun lyhyt katsausta mistä pelistä oikein on edes kyse.

Doomtrooper on ruotsalaiseen Mutant Chroniclesin maailmaan sijoittuva keräilykorttipeli, joka julkaistiin vuonna 1994. Peli pyörii pöytään pelattavien sotureiden ympärillä. Pääasia on tuhota vastustajan soturit samalla kun yrittää pitää omansa hengissä. Tässä auttavat korteille pelattavat varusteet ja taiat, sekä ”instantteina” pelattavat erikoiskortit, joilla pääsee vähän enemmän kikkailun makuun.

Manan sijasta peli käyttää resurssipisteitä, joita saa mm. toimintoja uhraamalla tai tehdasrakennuksilla, jotka tuhoavat kaiken vaivaisen balanssin, mitä pelistä löytyy, mutta ei sen niin väliä. Vastustajan tyyppejä tuhoamalla saa voittopisteitä, joita teoriassa voisi ottaa myös pelipisteiksi, mutten muista kenenkään koskaan moista harrastaneen.

Nykyään peliä pääsee pelaamaan mm. verkon yli, mutta jos oikein hammasta kolottaa, niin kortteja saa yhä ostettua Muksumassista. Keräilijäpiirit Suomessa ovat kohtalaisen pienet eivätkä kovin aktiiviset, joten mitään lottovoittoa ei kannata vanhojen korttien myynnillä tavoitella.

Sitten itse asiaan…

Alussa oli den Svenska brädspel

Kauan sitten, kaukaisella 90-luvulla, kun Tampereen Fantsukin oli vielä oikealla paikallaan ”siinä hautausliikkeen naapurissa”, ostin Tukholmasta hienon ja upean lautapelin Siege of the Citadel. Kotimatkalla Helsingin rautatieaseman Ärrällä huomasin paketin tuohon peliin tehtyjä kortteja. Nekin piti siis saada.

Paitsi että eiväthän ne kortit siihen peliin olleet. Doomtrooper on samaan Mutant Chronicles-maailmaan sijoittuva keräilykorttipeli. Eli siis ihan oma juttunsa. Siege of the Citadel oli ruotsiksi eikä sitä tullut ikinä pelattua. Doomtrooper oli suomeksi, joten sen pelaaminen onnistui. Se osoittautui jonkinmoiseksi hitiksi ja sitä pelattiin useampienkin kavereiden kanssa. Se on myös yksi niitä pelejä (mm. HeroQuestin ohella), jotka tekivät minusta pelaajan.

Myöhemmin Doomtrooperiin saatiin lisäosia. Inquistionia vielä sai suomeksikin, mutta myöhemmät lisärit tulivat vain englanniksi. Siihen maailmanaikaan ei englanti ollut vielä toinen äidinkieli kaikille, joten korttien suomennoksia piti kysellä vanhemmilta. Akselin isä oli tässä hommassa paras, vaikka hänenkin kärsivällisyydellään ymmärrettävästi oli rajansa.

”Kun tämä kortti pelataan, vastustajan täytyy lyödä päätään seinään. Kovaa.” – Akselin isä

Lama-ajan Suomessa keräilykorttipelin aloittaminen oli jo lähtökohtaisesti hankalaa. Säästelin kymmenpennisiä saadakseni Ärrältä joskus uuden boosterin ja muistan äitini silloin olleen aivan kirjaimellisesti hätää kärsimässä, kun tuhlasin rahojani.

Eipä ollut äiti väärässä rahojen menosta… Ei vaan silloin arvannut, että keräilykortit pysyisivät harrastuksena loppu elämänä.

”Dark Ages”

Vaikka Doomtrooperia pelattiinkin muutama vuosi hyvin aktiivisesti (ainakin sen ajan standardeilla), se jäi lopulta muiden pelien jalkoihin. Magic the Gathering vei suurimman osan peliseuraa ja Pokemónkin tuli mukaan kuvioihin. samoin kuin Keskimaan velhot. Kummasti Dark Eden, vaikka esittelikin vihdoin korttina Grand Heretic Marcuksen (joka oli oma suosikkini, vaikka en edes enää ymmärrä, mistä kuulin tästä tyypistä), ei oikein saanut tulta alleen.

Jälkikäteen ajatellen vuosituhannen vaihde taisi olla aikaa, jolloin keräilykorttipelejä tulvi markkinoille. Harva niistä kovinkaan pitkälle pötki. Sim Cityäkin muistan joskus korteilla pelanneeni, eikä se edes ollut hämärimmästä päästä.

Joka tapauksessa Doomtrooperit jäivät muistolaatikkoon osaksi mennyttä. Silloin tällöin fiilistelin niiden pariin palaamista, sillä Mutant Chroniclesin maailma jätti lähtemättömän vaikutuksen. Uskoisin juuri sen antaman fiiliksen olevan iso syy siihen, miksei Warhammer 40K koskaan kiinnostanut. Doomtrooper oli tehnyt saman ennen kuin tutustuin 40K:hon (minulle), joten miksi tyytyä huonompaan?

Keski-iän nostalgiapärinät

Oman peliporukkamme Porin osasto pelaa yhä semiaktiivisesti Warzonea. En muista, lähtikö uusi innostus sieltä suunnasta vai mistä, mutta Mutant Chroniclesin maailmaan palaaminen heräsi omiin fiiliksiin lähes kymmenen vuotta sitten, kun suunnittelimme kevyttä ropetusta asian tiimoilta. Siitä ei ikinä tullut mitään, mutta polte jäi ja neljänkympin villinä kesänä kaivelin pakat autotallista pelejä varten.

Oli aivan mahtavaa katsella vanhoja kortteja uudelleen ja huomata, miten erikoisesti peli oli suunniteltu. Luonnollisesti osa korteista näytti puuttuvan, mutta kyllä niistä silti pelipakkoja sai kasaan. Tulin katselleeksi tubesta videoita ja oikein keskittyyneeksi pakkojen rakentamiseenkin.

Kunnes pääsimme viimein pelaamaan.

Johtuiko sitten nelikymppisten kosteudesta vai mistä, mutta pelaaminen ei ollut yhtään niin hauskaa kuin sen piti. Oma pakkani oli hienon strategisesti viritetty ja suunniteltu – mutta Akselin pakka jyräsi sen ongelmitta. Luonnollisesti moinen tappoi pelihimon, eikä vastustajiakaan suoraan sanoen mistään oikein löytynyt.

Nyt ylläolevaa kuvaa katsoessa on toki helppo huomata, mistä tappion katkera kalkki johtui. Oma pakkani perustui lähinnä ensimmäisiin sarjoihin eli niihin mitä sattui olemaan. Akselin pakka taas oli enemmänkin random läjä hyviä kortteja, mutta siinä oli mukana uudempia sarjoja. Jo Doomtrooperissa power creep oli selkeä ongelma.

Uuteen nousuun

Viime vuosi hurahti nopeaan ohi ilman sen isompia pelejä. Luovutin maalaamani Warzone-armeijat Harrille Porin pelejä varten, osallistumatta kertaakaan niihin itse. Samassa konmarituksen pörinässä lykkäsin mukaan vielä pahvilaatikollisen Doomtroopereita ja pari ”valmista” pakkaa. Ihan sillä että jos vaikka siellä tulisi käyttöä.

Ja onneksi laitoin!

Hiihtolomalla olimme kerrankin molemmat samaan aikaan suhteellisen terveitä Harrin kanssa ja ajelin Poriin figuttamaan Ravenfeastia. Parin pelin jälkeen isännän ottaessa välitirsat, pelasimme Teron kanssa Doomtrooperia ihan vain jotain pelataksemme.

Tällä kertaa peli toimi loistavasti. Osana positiiviseen kokemukseen oli varmasti illan alkoholittomuus, osana matalammat odotukset ja osana vähän tarkemmin rakennetut pakat. Pelasimme pari-kolme peliä ja jäimme fiilistelemään niitä sen verran, että Harrin herättyä kaivoimme lahjoittamani bulkin esiin. Warzonet jäivät (taas) pelaamatta, kun rakensimme kevyitä pelipakkoja pelin jokaiselle factiolle.

Ne kortit jäivät Poriin kannustamaan pelailua, mutta kotona kaivoin jälleen pari kesää sitten rakentamani pakat esiin. Sopivalla uhkailu/kiristys/lahjonta-taktiikalla olen päässyt jo kahdesti pelaamaankin! Varsinaisesta innostuksesta ei tarvitse puhua, mutta huhtikuussa pääsemme vihdoin myös ropen pariin; pelaamme suunnittelemani seikkailun vanhalla porukalla ja aion taatusti ottaa pakatkin mukaan.

Onko Doomtrooperista mihinkään?

”Yhden pelin perusteella ei meitsistä tule Doom Trooperia. Ehkä Mood Pooper enempi. Mut se nyt oli yksi peli vaan, että en vielä halua tuomita kuitenkaan.” – Santtu

Pakkohan se on myöntää, ettei Doomtrooper pelinä ole mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus. Parin vuosikymmenen Mätkyn pelaamisen jälkeen se kuitenkin onnistuu antamaan raikkaan tuulahduksen menneestä.

Syitä pelin viehätykseen on lukuisia, ainakin itselleni. Nostalgia-arvoa on taatusti korkea, mutta pelin yksinkertaisuus vetoaa myös vahvasti. Pikkuruinen, kämmenelle mahtuva sääntökirja sisältää edelleen lähes kaiken tarvittavan. Englanninkielisenä se olisi luonnollisesti parempi, sillä suomennos kärsii niin sääntöjen kuin korttienkin osalta sekavuudesta termien suhteen. Silti hommat toimivat.

Doomtrooperin ehdoton vahvuus on tietenkin myös sen tarinassa. Itse pelin fluffissa ja koko Mutant Chroniclesin maailman kehityksen monissa mutkissa. Sitä ei voi ottaa turhan vakavasti, mikä helpottaa antautumista peliin ihan vain sen pelaamisen vuoksi. Ei ole mitään metaa, joka määrittäisi peliä ellei sellaista synny omassa porukassa. Ja koska korttien saatavuus on mitä on, niin toiset pakat vain ovat toisia parempia, välillä järkyttävänkin paljon.

Isoimman potentiaalin näenkin Doomtrooperin aktiivisen pelaamisen suhteen battle boxin rakentamisessa. Yrityksessä luoda tasapainoinen läjä pakkoja, joilla pääsee lätkimään silloin kun saunaillassa siltä tuntuu.

Sekä tietenkin siinä fiiliksessä kun pamauttaa pöytään vaikka TOTAALISEN KUOLENDROIDIN tai jonkun yhtä päräyttävällä nimellä varustetun jättimäisen mörssärin.