Risto Isomäen Viiden meren kansa (2019) on mielenkiintoinen, mutta mielestäni hieman epätasainen lukukokemus. Kirjan ehdottomasti paras anti on loppuun sijoitettu historian lyhyt oppitunti, jollaista olisi mielellään lukenut enemmänkin.
Kirja tarttui käteeni vuosi tai kaksi sitten jonkun isomman kaupan pokkarilaarista vitosella. Kirjailija itsekin pitää kansikuvaa ikonisena, eikä tässä tapauksessa voi mennä asiaa kieltämään. Jussi Karjalainen on luonut niin lumoavan kannen, että pelkästään sen vetämänä olen aloittanut kirjan useaan kertaan.
Useasti aloittaminen tarkoittaa juuri sitä, mitä sen voi kuvitellakin tarkoittavan. Upean kannen takaa tarina ei varsinaisesti vie heti mukaansa. Vaikka loppuviimein ensimmäinen tarina ”Jäiset rannat” onkin kirjan parhaimmistoa, sen kautta on hieman hankala päästä kirjaan sisälle.
Kansitekstin mukaan teos on ”Vetävä kudelma Suomen historiasta” (Karjalainen). Tämä pitääkin paikkansa, mutta minulta kesti aivan liian pitkään sisäistää tämä johtoajatus. Viiden meren kansan tarinat nimittäin kuvaavat enemmän tapahtumia ja niiden ympärillä elävää kansaa ja maailmaa, kuin näiden tapahtumien keskelle päätyneitä ihmisiä.
Henkilöt tarinoissa jäävät haaleiksi varjoiksi ihmisistä. He ovat lähes karikatyyrimäisiä, vailla sen suurempia omia tavoitteita tai päämääriä. Alkuun tämä häiritsi pahastikin, mutta mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä paremmin ymmärsin tämän valinnan tarinan kerronnassa. Henkilöiden ei olekaan tarkoitus olla tarinan keskiössä. He ovat mukana vain antamassa lukijalle parempaa tarttumapintaa tapahtumiin.
Isomäki kuvailee ympäristöä ja maailmaa hyvin. Hän antaa lukijan viivähtää maisemissa matkakertomuksen tavoin, vaikka tässä kirjassa matka käydäänkin ajan halki.
En osaa oikein tulkita omia tuntemuksiani tämän suhteen. Jäin kaipaamaan laajempaa tarinaa menneistä ajoista, mutta tämän kirjan kokonaisuuden kannalta ne olivat juuri sopivia. Onkin sääli, ettei Suomen kivi- ja pronssikaudesta ole kovin montaa kaunokirjallista teosta (Paasilinnan Lentävä kirvesmies tulee mieleen, mutta juuri muita ei).
Tarinoiden arvottaminen ei minulta oikein onnistu ilman omakohtaisien mieltymysten peilaamista. Uudempaa aikaa kuvaavat tarinat tuntuivat pidemmiltä ja merkityksettömämmiltä, mutta olivat ehkä kokonaisuuksina kokonaisempia. Niihin on toki ollutkin saatavilla huomattavasti enemmän lähdeaineistoa.
Isommin huomaututtevaa en kirjasta lopulta löytänyt. Kalevala-myyttien käyttö tuntui mielestäni laiskalta, vaikka lopussa Isomäki kertookin niiden liittyvän toisen kirjailijan (Sinisalo) esittämään haasteeseen. Näin vahvojen henkilökuvien liittäminen kirjaan tuntui sotivan muiden tarinoiden lähes nimettömäksi jäävien päähenkilöiden kavalkadia vastaan. Jäin myös miettimään, olisiko tuon maailmanajan ihminen ylipäänsä puhunut ”lohikäärmeestä”?
Toinen oudompi tilanne oli ”Maailman meren rannalla”-tarinassa (joka mielestäni oli muutenkin kirjan selkeästi kehnoin). Sen keskiössä ovat ratsuin liikkuvat hyökkääjät, mutta tarinaa edeltävä info vaikuttaa sijoittavan sen aikaan vähintään tuhat vuotta ennen ratsastustaidon kehittymistä (nykytiedon mukaan). Kyseessä voi olla anakronismi, kirjallinen vapaus, tarinan sijoittuminen myöhempään aikaan tai mikä vain. Se jäi kuitenkin selkeästi mieleen ja vaivaamaan.
Näin pienet puutteet (mielestäni) eivät kuitenkaan kokonaisuutta raunioita. Olen todella tyytyväinen siihen, että nappasin kirjan sen kannen perusteella ostoskärryyn ja lopulta pääsin sen lukemisessa alkua pidemmälle. Kerrankin voin olla kannen myyntitekstin kanssa samaa mieltä ja todeta, että kyseessä todella on vetävä kudelma Suomen historiasta. Ei sitä oikein voi paremminkaan sanoa.
Diceblastes 