Arkham Horror-tuoteperheen roolipeli julkaistiin vuonna 2024. Cthulhu-peleistä ei ropemarkkinoilla ole puutetta, vaikka jokainen uusi peli taisteleekin mahdotonta vihollista vastaan. Call of Cthulhu on jättiläinen, joka hallitsee koko kentää suuren muinaisen tavoin (välittämättä vähääkään tavallisista kuolevaisista).
Arkham Horror RPG silti reilusti erilainen. Se yrittää välttää vertailun perustamalla pelikokemuksensa ja -tarinansa nimenomaan Arkham Horror-lautapeleihin.
Tarinallisesti lähtökohta tuntuu raikkaalta tuulahdukselta, sillä Arkham Mythos on lopultakin hyvin erilainen Lovecraftin oman mythoksen kanssa. Arkham Horrorissa tutkijat ovat sankareita, joiden lähtökohtaisesti voi olettaa voittavan suurten muinaisten juonet.
Teknisesti sitten taas? Minua tässä ropessa tarjoiltu systeemi selkeästi kiinnostaa ja se sopii omaan pelityyliini; ainakin näin voin arvella parin pelin perusteella. Hungering Abyss tekee vain aivan järkyttävän karhunpalveluksen koko pelille näin ei-amerikkalaisen pelaajan mielestä.
”SeHäN oN jOkU iHmEeN lAuTaPeLi”
Ei ole. Arkham Horror RPG on ihan roolipeli vaikka mitä siitä väitettäisiin. Hungering Abyss vaan tekee tämän todistamisesta kohtalaisen vaikeaa.
Laatikosta löytyy pylpyrää ja pelisettiä ihan kiitettävät määrät (vaikkei WFRP3:n tasolle päästäkään). Kaikki näyttää ja kiiltää kivasti ja tutustumatta asiaan on todella helppoa väittää peliä lautapeliksi.
Valitettavasti(?) on melko oletettavaa, että tämä on ollut tekijöiden tarkoituskin. He ovat (ehkäpä jopa järkevästi) lähteneet kalastelemaan pelaajaksi nimenomaan niitä jotka ovat pitäneet Mansions of Madnessista, Living Card Games ja Arkham Horror-lautapelistä. Tai sellainen vaikutelma ainakin jää. Mukana on Mansionsista tuttu pulmapeli pahvisena, seikkailun juoni on lähes tulkoon otettu LCG:stä (joskin sen tarina olisi toiminut myös ropena paremmin) ja kirja ilmeisesti odottaa pelaajien vierailevan lautapelistä tutuissa paikoissa ihan vaan lautapelitietämyksen pohjalta.
Sanon ”ilmeisesti”, koska en tietenkään voi todellista tarkoitusta tietää. Mutta kun seikkailussa esitellään lautapelin paikkoja, joissa hahmot kenties haluavat vierailla, ei laatikon valmishahmoihin ole edes vaivauduttu kirjoittamaan mitään vinkkiä näissä mestoissa käymisestä.
Muutenkin kirjaa vaivaa outo tapa viedä peliä eteenpäin. Okei, pystyn hyväksymään sen, että säännöt esitellään hieman kerrallaan, jotta pelaajat oppivat roolipelaamistakin sääntöjen oppimisen lomassa. Tai näin on ainakin tarkoitettu, mutta heti ensimmäinen kohtaus heittää pelinjohtajan täysin tyhjän päälle. Siinä hahmot tutkivat jo saamiaan vinkkejä, mutta pelinjohtajalle ei anneta kyllä mitään vinkkiä siitä miten tämä kohtaus kuuluisi rakentaa ja siihen tarkoitetut säännöt esitellä.
Sitten siirrytäänkin jouhevasti ampumaan ghouleja.
Blastaushommat kiinnostaa
Lukuunottamatta ensimmäisen näytöksen ensimmäistä kohtausta kaikki seikkailun kohtaukset odottavat tai johtavat tappeluun. Siis kaikki. Eikä siinä mitään! Voihan sillainkin pelata. Ongelmat nousevat vain esille siitä, että vaikka tilanteisiin joten kuten johdatetaan pelaajat, niin jälkipyykki on ihan ”up yours”.
Boksi yrittää siis samaan aikaan olla johdatus roolipelaamisen maailmaan, mutta ensimmäistä peliään johtavalle tämän voi nähdä johtavan täydelliseen epätoivoon. Pelaajahahmot ovat melko ylivoimaisia vastuksiin nähden, joten aloittelijalle suunnattuun peliin olisi kaivannut selkeästi enemmän ohjeistusta sille mitä tapahtuu taistelun jälkeen.
Esim. ensimmäisessä näytöksessä hahmojen kimppuun hyökkää ghouleja. Ok. No, ne saadaan melko helposti hengiltä. Teoriassa tutkijat voisivat samalla yrittää paeta talosta, vaan tämänpä estää aivopähkinä, jonka avaamiseen tarvitaan paitsi nopanheittoja että pelaajien oikeaa taitavuutta liikutella palasia siten että niistä muodostuu symboli.
Arkham Horror LCG:ssä homma toimi ja oli ihan hauskakin. Tässä tilanne johtaa välittömästi ongelmiin (jos lukee seikkailua ihan kuten se on kirjoitettu). Ulkona nimittäin venailee välibossi ihan vaan sitä että hahmot pääsevät talosta ulos. Sitten pitäisi taas tapella.
Kaiken lisäksi paikalle rynnistää sitten NPC jollaisista ollaan varoiteltu varmasti jo 1990-luvulta asti (ainakin). Kyse on nimittäin ”konduktööristä” eli superkovasti NPC:stä, joka paitsi ohjaa hahmoja oikeaan suuntaan, on myös tarinan keskipiste.
Edelleen, tämä toimi ihan hyvin LCG:ssä. Roolipelissä? NOH, voinen melko varmasti sanoa, että moisen hahmon puute ei varmastikaan eurooppalaisia pelaajia harmittaisi. Itse jätin koko hahmon pois toisella pelautuskerralla ja seikkailu v… harmitti huomattavasti vähemmän.
Hukattu potentiaali
Harmillisesti seikkailussa on nähtävissä hyvinkin potentiaalia. Se että pelaajilla on heti pelin alussa paljon johtolankoja joita lähteä seuraamaan, antaa hyvin erilaisen aloitustilanteen tarinalla kuin peleissä yleensä. Seikkailu itsessään ei anna ohjeita siitä miten pelaajat nämä vinkit materiaalin seasta poimivat. ELLEI ota huomioon tilannetta, jossa pelaajia ei ole mukana viittä, jolloin pois jäävien hahmojen vinkit tulevat suoraan yhdelle hahmoista.
Pelasimme ensimmäisen pelin neljällä ja toisen kolmella pelaajalla. Kummassakaan ryhmässä ei ollut samoja pelaajia. Ensimmäisellä kerralla nautittiin pelin ohessa alkoholia, toisella kerralla ei. Silti kumpikin porukka päätyi seuraamaan samaa johtolankaa, ohittaen muut ihan mitään sanomattomina – ja toki löytäen vinkeistä myös johtolankoja suuntiin joita pelissä ei edes ollut.
Tämähän olisi tietysti hyvä, jos tästä tätä tutkimussuuntaa seuraamalla päästäisiin juonen jäljelle. Mutta ei. Sen sijaan molemmat ryhmät päätyivät murtautumaan professorin kämpille. Sieltä löytyi lisää ”kryptistä vinkkiä” eli lisää dekoodattavaa lappua, joka paljastaa vain sen, että ehkä rituaalin keskeyttäminen pysäyttää muinaisen pahan nousun.
Ensimmäisen pelikerran jälkeen koetin vielä mielestäni melko vahvasti painostaa pelaajia valitsemaan toisen tutkimussuunnan, josta olisi paljastunut rituaalin suorituspaikka. Mutta kun ei niin ei.
Ajan haaskausta?
Lukemieni muiden pelikokemusten perusteella tämän boksin seikkailuun on saatu kulumaan kolmisen pelikertaa. Ensimmäinen peli meillä jäi kesken, koska sovimme kahden tunnin aikarajan. Toisella kerralla peliin upposi vähän reilu kolmisen tuntia ja pääsimme sen loppuun – mutta vain koska karsin sisältöä (l. taisteluja ja puzzleja).
Pelin tarina yrittää esitellä jonkinlaista aikarajaa tapahtumille. Jotenkin luen sen niin, että hahmojen kuuluisi ensimmäisen näytöksen jälkeen käydä nukkumassa ja sitten päivätöissä ja sen jälkeen jatkaa tutkimistaan. Ajatus on ihan hauska ja mielenkiintoinenkin. Jos näin on, niin sen(kin) olisin toivonut lukevani vihkosta.
Jos pelaajat päätyvät tutkimaan jokaisen johtolangan, niin kolmen pelikerran käyttäminen tähän alkaa vaikuttamaan ihan mahdolliselta. Toki tässä vaiheessa voidaan täysin unohtaa draaman rakentuminen ja muutenkin valmistautua siihen, että viimeinen pelikerta on puhdasta battlea. Kai sellaisesta sitten joku tykkää.
Vertailun vuoksi
Kaikesta tästä nillityksestä huolimatta tosiaan systeemi vaikutti niin mielenkiintoiselta, että hommasin peruskirjan. Säännöt oli siinä esitelty paljon selkeämmin (vaikka toki petrattavaakin oli). Peruskirjan seikkailun lukeminen pisti oikein istumaan tuolin reunalle. Mitä hemmettiä mä just luin?
En ole vielä päässyt kirjan seikkailua pelauttamaan, mutta en muista koskaan lukeneeni peruskirjasta seikkailua, jonka haluan lähteä vetämään. Se vaikuttaa sopivan simppeliltä mutta silti mielenkiintoiselta ja hallitulta, eikä se ole pelkkää taistelua.
Latasin pari ilmaistakin seikkailua ja näissä toistui sama kaava. Jopa coneja varten tehty 45min peli esitteli roolipelaamista huomattavasti paremmin kuin tämä hirvitys.
Lopputulos
Hungering Abyss menee selkeästi kategoriaan: älä osta.
En epäile hetkeäkään, etteikö siitä saa soveltamalla hyvää peliä. Oli meilläkin sen parissa hauskaa. Mutta jos ajatuksena on houkutella pelaajia tämän pelin pariin, niin kyllä täytyy melkoinen velho olla, jos pelkästään sen perusteella saa kaikki innostumaan.
Hungering Abyss on äärimmäisen mielenkiintoinen boksi ja sen kunniaksi on sanottava, että se kyllä kutsuu pelauttamaan. Toisin kuin vaikkapa Cyberpunk REDin boksi. Se vaikuttaa myös jotensakin kompaktimmalta setiltä kuin Alien RPG:n massiivinen ”aloitusseikkailu” (l. minikamppis).
Tavallaan olen siis kyllä tyytyväinen siihen, että julkaisijat ottavat rohkeasti tällaisia riskejä. Hungering Abyssin näyttävyys tekee siitä hyvin kiinnostavan ja erilaisen, mutta tämä ei ole pelkästään plussaa. Se sortuu koreiluun niin paljon, että uusi kamppis Etelä-Mantereella kiinnosti niin pitkään että hoksasin siinäkin olevan fyysisiä pulmapelejä. Ja nyt en enää ole ihan varma.
Ja ne kaikki tokenit ja pylpyrät ja muut, joiden perusteella monet väittävät tätä lautapeliksi? Mitään niitä ei varsinaisesti tarvita pelin pelaamiseen.
Diceblastes 