Kaksikymmentä vuotta sitten ”tehtiin sillain tymästi”, että opiskelijana laulettiin Singstaria kämpällä yömyöhään. Destiny’s Child oli suosikkimme. ”Aamulla” herätessämme oli postiluukusta ilmaantunut koirankakkaa – ja heippa-lappu: ”I’m a fucking survivor.”
Nyt näin varttuneemmalla iällä pääsen mukaan kyseisen lapun jättäneen henkilön fiiliksiin. Star Wars Jedi: Survivorissa minä olin se selviytyjä, kun väkisin tahkoin pelin läpi.
Tarinasta
Peli jatkaa siitä mihin sarjan edellinen osa, Fallen Order, jäi – ja heittää samoin tein kaiken romukoppaan. Tai no ei aivan kaikkea. Piristävästi päähenkilö ei ole menettänyt kaikkia voimiaan ”koettuaan muistinmenetyksen”. Tuplahypyt ja seinäjuoksut onnistuvat heti ja vaikutelma Coruscantin alamaailmassa pyöriessä on, että tässähän on hyvä peli kyseessä.
Sitten vaihdetaankin menoa ja isketään mukaan ”synkeämpää” menoa. Kavereita kuolee ja maailman ilmiselvintä ”käännettä” pohjustetaan. Seikkailu ottaa uuden suunnan ja sen sijaan, että edellisiä teemoja jatkettaisiin, pelataankin ”itsenäistä jatko-osaa”, jossa tarina menee heti omille poluilleen.
Tavallaan tämä peli jatkaa Star Warsin hyvää perinnettä väärin annetuista nimistä. Ensimmäisen pelin nimeksi ”Survivor” olisi sopinut paremmin ja tälle pelille ”Fallen Order” olisi antanut ihan uudet merkitykset.
Pateettista pönötystä ja tunteita yritetään tuoda mukaan, mutta päähenkilön päädyttyä elämään oman elämänsä teiniemovaihetta uudelleen, ei yhdenkään hahmon elämä kiinnosta pätkän vertaa. BD-1 on mukana ja saa päivityksiä, mutta mitään osaa varsinaiseen tarinaan edes siitä ei enää saada.
Peli lupaillessa loppua seurasin demot tuskastuneena odottaen sitä pakollista käännettä, jonka tosiaan saattoi arvata jo alusta asti, jos on esim. mitään tarinoita ja henkilöiden istutuksia koskaan seurannut. Tätä yritetään pelastaa luomalla sympaattisia syitä, mutta edes faijavaistot eivät saaneet kuin urahtelemaan tuskasta.
”Onneksi” tätä käännettä seurasi vielä pari-kolme tuntia putkijuoksua ja niitä iänikuisia battle areenoita.
Pituudesta
Olin ihan varma siitä, että bloggasin Survivorista, mutta en näemmä ole niin tehnyt. Inhosin jo siinä pelissä syvästi taisteluareenoita – tylsiä tasaisia maastoja, joihin vihollisia säntäili aalloissa, jotta voit kuollessasi aloittaa saman rumban alusta. Koska hei! Pitäähän pelillä pituutta olla.
Pelin pituutta paisutettiin myös valtavalla määrällä kaikenlaista krääsää, jota voi etsiskellä. Sen lisäksi tietenkin uusia voimia saadessa sai palata aiempiin mestoihin käymään ”sen yhden oven takana”. Survivorissa tallennuspisteitä oli sentään vähän tiuhemmassa (ja lähempänä näitä ”lukittuja ovia”) kuin Fallen Orderissa, mutta silti typerää edes takaisin ravaamista oli raivostuttavan paljon.
Ravaamishommat nousivat pahemmin esille tietenkin aina delatessa. Koska totta munassa piti aloittaa sitten sieltä tallenuspisteeltä ja hyppypomppia takaisin siihen missä oli delannut, luonnollisesti henkiinheränneet taistelut uudelleen läpikäyden. Kuka hemmetti sellaisesta oikeasti pitää?
Vaikeustasosta
Pelasin lähes koko pelin läpi toiseksi vaikeimmalla tasolla, ilman sen suurempia ongelmia. Ainoastaan legendaariset bossit ja aiemmin mainitut areenataistelut kävivät hermoille. Onneksi olen päässyt pelaamisessani siihen pisteeseen, ettei vaikeustason muuttaminen kesken pelin käy luonnon päälle.
Fallen Orderista jo oppineena vaihdoin heti ensimmäisen yrityksen jälkeen story moden päälle. Ei minua kiinnosta pätkän vertaa opetella oikeaa sekunttia blokkaamiseen ja tyyliin vaihtoon ja perkien optimointiin ja ja ja…
Tämän osuuden sentään ymmärrän kiinnostavan joitakin pelaajia. Heille voin ilokseni todeta, että minmaxaamiseen on tarjolla perkkijärjestelmä, viisi eri taistelutyyliä valomiekan kanssa ja voimakyvyt päälle!
Itse menin puolet pelistä kaksiteräisellä valomiekalla voimista välittämättä ja perkkejä käyttämättä. Kun isompi kahdenkäden valomiekka saatiin käyttöön, niin siihen sentään vaihdoin osassa taisteluita, jotta ne sujuivat nopeammin.
Tämä vaikeustasokuvio oli jotenkin äärimmäisen hämmentävä. En väitä itseäni miksikään superpelaajaksi, mutta hyppelyä (ja mainittuja tappeluita) lukuunottamatta peli oli todella helppo. Perkien hyötysuhde jäi täysin hämärän peittoon. Varmaan enempi fiilislisä.
Yhteenveto
Jedi: Survivor oli yhdentekevin peli, jonka olen aikoihin pelannut läpi. Se poraaminen, mitä netti on pullollaan Outlawsista, ei ole koskettanut (nähdäkseni) Survivoria. Tämän takana on aika varmasti Outlawsin päähenkilön sukupuoli, sillä bugejakin oli tässä pelissä enemmän kuin Outlawsissa, vaikka tämä peli onkin jo mitä, kaksi vuotta vanha?
Huh. Tulipahan avauduttua. Hei kiva, jos tykkäsit tästä pelistä! Ei se ole minulta pois. Mutta allekirjoittaneelle tämä jää kyllä varmasti mieleen yhtenä huonoimmista kokemuksista, mikä varmasti saa unohtamaan myös Fallen Orderin uudelleen läpipeluun. Mikä on harmi sinällänsä, sillä siitä ihan pidin. Ja ehkä se ongelma olikin siinä? Tekijät tuntuivat tuplanneen eforttinsa sen pelin kehnojen puolien tuomiseen jatko-osaan.
Toisto toisto ja tylsät mestat ja toisto olivat Star Wars Jedi: Survivor pelin anti. En kyllä suositele kenellekään.
Roger, Roger!
Ai niin! Pitää toki mainita, että suurin syy siihen, että jaksoin pelata tämän ylipäänsä loppuun, olivat CIS:n battle droidit! Niiden kurmoottaminen valomiekalla oli tasan niin tyydyttävää kuin toivoinkin.
Diceblastes 