Tästä vuodesta on kehkeytymässä pelaamisen tehovuosi. Toivottavasti into pysyy yllä, vaikka ensimmäiset kokemukset Arkham Horror Card Gamen kanssa päättyivätkin katkerasti.
Ostin aikoinaan (ilmeisesti viime vuosikymmenellä…) kaikki AHLCG:n lisärit mitä hyllyyn tuli. Pelailimme jonkin verran kaveriporukalla, mutta lopulta sekin vaan jäi. Nyt roolipelin ja Mansions of Madnessin myötä Arkham-innostus päätyi lopulta siihen, että purin kaikki kesken jääneet pakat ja pelit omiin lootiinsa. En jättänyt edes pelaajalle tarkoitettuja kortteja erikseen, koska halusin ennemmin pikkuhiljaa tutustua hommaan uudelleen kuin musertua massiivisin korttimäärän ääressä.
Spoilereita sitten muuten luvassa.
Return to the Night of the Zealot
Vaikka perusboksin kamppiksen olen tainnut pelata läpi jo kolme tai neljä kertaa, halusin silti aloittaa siitä. Tutkiskelin hieman internetin syövereitä ohjeiden ja vinkkien perässä ja päädyin pelaamaan ”Skids” O’Toolella, koska joku sitä kehui ja roguet oli aina ennenkin suosikkejani. Vaikeustasoksi valitsin easy, joka on osapuilleen sama kuin ”normaali” muissa peleissä. Tässä se tarkoittaa sitä, että on häviävän pienet mahdollisuudet onnistua ilman skilliboosteja.
Pakan tein vain peruspelin korteista sen mukaan, mitä itse muistin ja mitä vähän ehdin true solo-juttuja katsella. Peli suosittelee yksinäänkin pelaamaan kahdella hahmolla, joten tietenkin true solo (eli vain yksi pakka ja hahmo) oli pakko valinta. Säätämistä oli siellä yhdelläkin niin paljon, että nyt jo voin sanoa valinnan olleen oikea. Kahdella pakalla navigointia en olisi jaksanut.
Netin konkari kehui, että hirviöitä ei tarvi pelätä. ”Niitä spawnaa lopulta todella vähän”. Puhui varmaan roikale muista seikkailuista. Tässähän tulee heti möllejä taloon. Toki olin varustautunutkin siihen, vaikkakin sitten lähinnä sillä, että luikin pakoon.
Peli eteni hyvään tahtiin, säännöt palasivat helposti mieleen ja hahmovalinta vaikutti ihan hyvältä. Nopeasti tosin kävi selväksi, ettei pelkän startterin korteilla pitkälle pötki. Varsinkaan O’Toolella. Varsinkaan tässä seikkailussa. Varsinkaan kun käytössä on vielä ”Return to”-lisäri, joka tekee kaikesta vielä vähän vaikeampaa.
Lopulta oli hiuskarvan päässä, etten olisi jopa voinut voittaa ensimmäistä seikkailua (kolmesta). Sitten ghoulit rynnivät ylle kuin suomalaiset ämpäreiden perässä. Dynamiitin kun olin jo hätäpäissäni käyttänyt aivan alkuun, huonostihan siinä olisi käynyt. Luikin karkuun ajatelleeni ainakin saaneeni kokemuspisteitä – paitsi että viimeisenä nostona pamahti tiskiin lääkärin laskut (O’Toolen weakness) ja expat katos tuhkana tuuleen.
Moinen latisti innon lähteä katselemaan O’Toolen mahdollisuuksia selvitä kahdest seuraavasta seikkailusta ja päätin siirtyä vaan seuraavaan kamppikseen.
Yleisesti ottaen pelin hallinnointi ja kaikki muutenkin toimi oivallisesti. Ongelmakohdista selvisin joko lyhyellä nettihaulla tai kysymällä (ja vastaukset varmistamalla) tekoälyn tulkintaa. Peli kuitenkin on sen verran vanha, että tekoälyn lähestulkoon kaikki vastaukset olivat paitsi perusteltuja myös oikeita.
Dunwich Legacy
Koska tämä kamppis jäi aikoinaan pahasti kesken, aloitin Dunwich Legacyn ilman ”Return to”-lisäriä. Hahmoksi valitsin tällä kertaa Jenny Barnesin, josta on muodostunut monessa Arkham Files-pelissä suosikkini yleispätevyyden ansiosta. AHLCG:ssä neiti on vielä jopa rogue, mikä on vain plussaa omissa kirjoissani.
Katselin jälleen netistä listoja true soolona pelaamiseen. Useimmat otti kortin sieltä ja toisen täältä, mutta itse tahdoin yhä edetä varovasti, ottaen kortteja ainoastaan peruspelin ja Dunwichin avatuilla seteillä. Pakasta tulikin tämän seikkailun fiiliksillä hyvin toimiva ja skenun päätyttyä sain parit päivityksetkin tehtyä; päivitin pari korttia parempiin versoihin. Tällä kertaa kokemusta jäi nimittäin taskuun.
Homma lähti hyvin käyntiin. Piti etsiä Armitagen kaveria paikallisesta peliluolasta, jota pyörittävät gangsterit eivät ihan olleet vakuuttuneita läsnäolostani. Seikkailuun mahtui kriittistä onnistumista ja epäonnistumista. Pääasiassa homma ei kuitenkaan ollut turhan swingy. Pääsin lopulta karkuun professorin kaverin kanssa liukkaana roguena, jonkin kuvottavan hirviön jäädessä mestoille mutustelemaan gangstereita.
Ensikosketus kamppikseen
Kämmäsin heti aluun (tokalla vuorolla) yhden siirron ja kun tajusin moisen heti, toimin pelifiiliksiä tukevasti ja peruutin tilanteesta. Luettavaa ja muistettavaa on niin paljon, etten halunnut uuden kamppiksen kaatuvan heti tokalla vuorolla tehtyyn ”ai niin”-kohtaan. Mitään randomia ei ees ollut ehtinyt tapahtua, joten suotakoon syntini anteeksi.
Fiilikset olivat ensimmäisen kerran jälkeen hyvät ja kerrankin hommat sujui. Jopa näin yksin pelaten – tai ehkä jopa sen takia. Vaikka pelissä onkin kortteja, joiden pelaamisesta ei saa neuvotella, niin soolotessa ei moisesta tarvi edes huolehtia. Voi vaan pelata rauhassa ja syyttää vain itseään.
Seikkailu jatkuu
Seuraava seikkailu meni heti aivan reisille. Etsin professorin toista kaveria Arkhamin yliopistolta, kun välittömästi törmäsi velho mestoille häiritsemään tutkimuksia. Räpiköin ympäri yliopistoa, mutta myöhäisen vierailuaikana johdosta joka paikka oli lukossa. Professorin toinen kaveri jäi löytämättä, kun joku va(e)ltava hirviö hyökkäsi kampukselle. Lähdin sukkelasti karkuun ja myöhemmin sain kuulla, että hirviö oli teurastanut opiskelijoita. Ei olisi kannattanut.
Opiskelijoiden hylkääminen lisäsi kaaospussiin pylpyrän, jonka nostin kolmanessa seikkailussa kahdesti putkeen, minkä ansiosta museovisiitti uhkasi jäädä tyystin tekemättä. Onnistuin kuitenkin pääsemään sisälle ja museoon hiljattain palkattu vartija lähti jopa avukseni.
Koska vartija oli (tietenkin) uusi työntekijä, hän ei tiennyt missä Armitagen tänne ”turvaan” lähettämää Necronomiconia säilytettiin. Jouduin siis hätäisesti tutkimaan jokaisen näyttelysalin, hirviön kiljuessa kannoilla. Mokoma kammotus paisui kaiken aikaa ja palasi tyhjyydestäkin aina vaan vahvempana. Pari kertaa sen teilasin, mutta sitten oli luodit loppu, veitset olivat hukassa ja mieli maassa.
Laskin jo, että pakko lähteä taas karkuun ja ilman kirjaa. Nostopakka veteli viimeisiään, hirviö puski päälle ja doom counterit jotka laskevat seikkailun etenemistä vetelivät viimeisiään. Sitten tajusin houkutella hirviön pois oikeasta salista perääni ja sain sen vartijan avulla pakasta juuri oikean kortin.
Luikahdin hirviön ohi ja toisen kaverini jeesaamana pääsin etsimään Necronomiconia ennen kuin hirviö ehti kimppuun. Taskulampun avulla kirja löytyi just ennen kuin aika loppui! Päätin pitää opuksen, minkä saattoin arvata virheeksi. Silti joskus on tehtävä tarinallisia ratkaisuja. Armitage pyysi hakemaan Necronomiconin. Pakkohan se oli pitää. (Loppujen lopuksi en kostunut kirjasta yhtään mitään.)
Fail Forward
Innoissani siitä että pääsisin vihdoin Dunwichiin, vähän harmittelin kun pitikin vielä seikkailla junassa matkalla mestoille. Junaseikkailu tuntui hyvin irralliselta tarinasta, eikä tuonut siihen oikeastaan mitään. Barnes sattui olemaan täydellinen hahmo, tavallaan, sillä seikkailuun kului lopulta vain 20min. Huomattavasti vähemmän kuin keskiverto 60min mitä muihin on mennyt. Se meni niin hienosti, että ajattelin jo, että tämähän alkaa sujua.
Virhe.
Selvisin Dunwichissa kaksi seikkailua ja kampanja päättyi Jenny Barnesin tultua hulluksi.
Tähän mennessä yhdellä hahmolla pelaaminen oli ollut mukavan haastavaa ja hahmo (eli pakka) toimi mielestäni hyvin. Dunwich osoitti, miten väärässä olin ollut. Ensin yrittäessäni etsiä kultistien kaappaamia tyyppejä, ryntäilin hädissäni taas sinne tänne. Hyvätkään suunnitelmat eivät auttaneet, kun Barnesin keskitien ominaisuudet tulivat vastaan ja viholliset veivät järjen. En päässyt juuri alkua pidemmälle ja kaverinikin uhrattiin inhoissa riiteissä.
Noh, Arkham Horroriin kuuluu epäonnistuminen eikä peli pääty siihen. Seuraavan seikkailun alkaessa ollaan vaan vähän heikommalla hapella ja pian taas heikomalla jne.
Viimeisin skenaario ei välittänyt juuri lainkaan siitä, että porskutin yksinäni. Vastukset tulivat ihan muista suunnista. Tässä jos missä olisi kavereista ollut apua. Lopulta onnistuin voittamaan toisen pääkkäreistä käyttämällä tähän saavutukseen lähes kaikki mahdollisuudet. Mikä tietenkin tarkoitti sitä, että toinen pääkkäri spawnasi heti ylleni ja delasin välittömästi. Tai siis tulin hulluksi.
Epätoivo ja uusi toivo?
Se siitä. Mental traumat ajoivat Barnesin pysyvästi hulluksi. Homma pakettiin ja kohti uusia pettymyksiä. Voisin kirjoittaa jo blogiinkin asiasta.
Tätä kirjoittaessani tajusin tarkistaa tilanteen ja sainkin huomata, että eihän se Barnes ihan vielä ollutkaan matkalla hullujen huoneelle. Traumoja pitikin olla yli printatun sanityn (7) eikä willpowerin (3). Onneksi en vielä purkanut pakkaa!
Nämä kaksi viimeistä seikkailua olivat hieman ärsyttäviä. Tai siis ihan hyviä ne olivat, mutta Arkham Horror-pelin perisynti nostaa rumaa päätään. Alussa pärjäilee ihan hyvin, pidemmälle selvitäktseen tarvitsee metatietoa ja varautumista. Nyt pakassani ei ollut oikein mitään, millä ois pärjännyt tässä viimeisimmässä vaikka vietin parikin vuoroa vaan kortteja nostaen.
Toki tämä on omaa mokaa ja varmasti osittain sen syytä, että seikkailen yksinäni. Kaikkeen ei voi varautua. Mutta menehtymiseni oli instakill tyyppinen sattuma, johon ei oikein voinut varautua ei edes paremalla pakalla. Tai noh, jos pakka olisi ollut parempi, niin kenties en olisi ollut noin isoissa ongelmissa.
Nyt on fiilikset kahden vaiheella; siirtyäkö suoraan toiseen kamppikseen vai jatkaa tämä katkeraan loppuun saakka. Uskoisin kallistuvani sen kannalle, että pelaan tämän loppuun. Saa nähdä.
Summa Summarum
Arkham Horror LCG taitaa olla ainoita pelejä, joille olen antanut Boardgamegeekissä kympin. Vaikka nämä viimeisimmät pettymykset hieman horjuttavat fiilistä, niin en ole vielä valmis vaihtamaan arviotani.
Arkham Horror LCG on älyttömän hyvä peli, sellainen jota lähtisin pelaamaan oikeastaan milloin vain.
Lisäosia siihen on tullut kuin suden kuraa, startterista on julkaistu (aikaa sitten) päivitetty versio ja tässä kevään aikana on luvassa vielä uudempi ”season 2”-tyyppinen startteri. Netin keskustelupalstoilla tulevaa pelätään, sillä laajemmat kampanjat näyttäisivät olevan historiaa. Ne ovat selvästi pelin suola, sillä pakan verkkainen päivittäminen tekee jatkuvista tarinoista mielenkiintoisempia kuin ihan vain yksittäin pelattuna.
En ole vielä vakuuttunut siitä tarvitseeko minun ostaa lisää näitä tulevia settejä. Hyllyssä on tällä hetkellä vielä neljä muutakin kampanjaa joista kolmeen löytyy tuo ”Return to”-lisäri. Eli periaatteessa seitsemän kampanjapeliä (kahdeksan, jos lasketaan mukaan Return to Dunwich Legacy), joten pelattavaa riittää tälläkin järjettömällä tahdilla kesään saakka.
Kaiken kaikkiaan sanoisin, että pienistä ongelmistaan huolimatta (korttien määrä isoimpana) Arkham Horror LCG on edelleen aivan mahottoman hyvä peli. Myös näin törkeän vaikeana true solona.
Diceblastes 