Kun yhdeksänkymmentäluvulla aloittelin roolipelaamista Warhammer Fantasy Roleplayn (ykköslaitos) parissa, pelinjohtajamme jakeli toisinaan meille peliin liittyviä valokopioituja lappusia. Ne olivat mielenkiintoinen lisä ja paransivat pelin immersiota. Luonnollisesti tämä tapa siirtyi siis omiin peleihinikin.

Ensimmäinen merkittävämpi handout, jonka muistan pelaajille tehneeni, oli sinetöity kirje, joka heidän piti toimittaa muualle. Luonnollisesti oletin, että pelaajat murtaisivat sinetin ja lukisivat viestin kuitenkin. Lukivathan he sen tietenkin, mutta olivatkin minua nokkelampia ja läpivalaisivat kirjeen, merkiten sen merkit muistiin. Kirje oli kuitenkin kirjoitettu Skavenien aakkosilla, jotka olin onnistunut koneelleni hankkimaan.

Muiden keskittyessä seikkailun etenemiseen, yksi pelaajista kuitenkin halusi murtaa koodin. Muutaman tunnin kuluttua hän oli onnistunut päättelemään niin monia merkeistä, että viesti oli tulkittavissa. Annoin suorituksesta pelaajan hahmolle kokemusta, mutta luulen kuitenkin itse viestin kokemuksen olleen tärkeämpi. Se oli jotakin uutta ja erilaista.

Yritin sen jälkeen uudemman kerran vastaavanlaista viestiä, mutta nyt koodin purkaminen ei enää maistunut. Ajatus handoutien mahdollisuuksista jäi kuitenkin takaraivooni ja vuosien varrella olen useampaan otteeseen pyrkinyt tuomaan ja luomaan peleihin merkittävää lisäsisältöä niiden avulla.

Viisi-kuusi vuotta sitten, pelatessamme 1940-luvulle sijoittuvaa Call of Cthulhu-tyylistä kampanjaa, päätin vihdoin tarttua härkää sarvista. Olin jo vuosia miettinyt käsinkosketeltavan ”mythoskirjan” luomista. Koska tuumin, että Egyptin mytologia sopii hyvin yhteen film noir-tyyppisen seikkailun kanssa, kirjoitin loitsukäännöksen. Sitten toisen.

Lopulta käsissäni oli nelisenkymmentä sivua handoutia. Ne koostuivat EPH:n tutkimuksista muinaisen papin hautalöydöksistä; loitsuja, seinämaalauksia, papyruskäännöksiä, jne. Fontti vaan vanhaksi ja se oli siinä.

Paitsi että pitihän sitä sitten vielä koristella käsin kirjoitetuilla reunahuomautuksilla, korjauksilla ja yliviivauksilla. Kannoin nivaskaa takin taskussa viikon ja kulutin sitä muutenkin.

Bruno Kowolski’s Fragments oli lopulta mielenkiintoinen ja hyvä lisäys, jota pelaajat eivät todellakaan odottaneet. Se on edelleen tallessa, koska luulen meidän tarvitsevan sitä myöhemmin uudestaan. Kirjoitin aikoinaan siitä myös hieman laajemmin GuildBlogiin (eng).

Tästä kokemuksesta viisastuneena tein seuraavan vastaavan tuotoksen muutama vuosi myöhemmin. Hahmot olivat murtautuneet armeijan salaiseen tutkimuslaitokseen ja varastaneet sieltä tiedoston, jonka onnistuivat tulostamaan paikallisessa kahvilassa. Koska edellinen pelikerta osapuilleen päättyi varkauteen, seuraava pelikerta alkoi sillä, että läväytin tulostetun tutkimuksen heidän eteensä. Tällä kertaa se oli toki paremmassa kunnossa, koska tuloste oli uusi, joten panostin ulkoasuun enemmän.

Näiden kolmen helpoimmin mieleen nousevien lisäksi, on handoutteja tullut tehtyä toki paljonkin. Erään kerran tein nettisivuja kaupungille, jonne hahmot olivat matkalla, mutta pelin kariuduttua, ne jäivät tyystin kesken. Karttoja tulee toki useinkin tehtyä, lehtileikkeet ovat myös hyviä lisiä ja aikoinaan printtasin ja laminoin myös lokaatiokortteja, jotta pysyisimme paremmin kärryillä siitä, missä hahmot kulloinkin menivät.

Vaikka varsinaisten proppien tekemiseen en olekaan vielä suuremmin lähtenyt (pääasiassa askarteluajan kuluessa miniatyyrien maalaukseen), se kyllä aina kutkuttelee.

En myöskään hetkeäkään epäile, etteikö vielä joskus tulisi se päivä, että toteuttaisin yhden lapsuuden hienoimmista seikkailuista, ja suunnittelisi aarteenmetsästysseikkailua, jossa vihjeet tulisivat samaan tapaan kuin Tintti ja Yksisarvisen salaisuus -sarjakuvassa.