On varmasti yli kaksikymmentä vuotta, kun ahmin kirjan viimeksi läpi kahdessa päivässä. Olisi ehkä mennyt yhdessäkin, mutta posti ilmoitti saapumisesta vasta neljältä ja perhe-elämä iski vielä päälle. Kun useimmiten luen kirjoja pitkäänkin (nyt on seitsemän kirjaa näemmä kesken samaan aikaan), en oikein ole varma, voiko tämän parempaa suositusta kirjalle antaa.

Pitkien varjojen maa on Ville Vuorelan uusin romaani. Se jatkaa Nejah Käärmetanssijan tarinaa Verivartion jälkeen ja on nyt siis kolmas osa fantasiasarjassa. Ja on myönnettävä, että tajusin kyseessä olevan sarja vasta tämän kirjan kohdalla. Hemmetti Vuorela. Luulin päässeeni irti jo fantasiasarjoista. Mutta nyt ensimmäinen ajatus oli viimeisiä sivuja lukiessa: ”voi perhana. Koskahan seuraava osa tulee?”

Luin sarjan ensimmäisen osan nelisen vuotta sitten ja kirjoittelin silloin siitä hyvinkin ylistävän lukukokemuksen GuildBlogiin. On kuitenkin myönnettävä, että Verivartio jäi keskeen ja palasin siihen vasta tämän vuoden puolella. Jotenkin se ei enää temmannut mukaansa samalla tavalla kuin Käärmetanssija; pelkäsin samaa kohtaloa myös tälle uusimmalle tarinalle. Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi.

Vuorelan teksti on edelleen sujuvaa ja soljuvaa. Sitä on mukava lukea. Tyylissä on samaa koukkua, kuin Praedorin luojan, Petri Hiltusen, sarjakuvissa. Tilanteet etenevät turhia maalailematta ja tarina etenee hyvin elokuvamaisesti.

Tässä on kuitenkin myös (tämänkin) kirjan se kohta, josta joudun antamaan kritiikkiä. Kirjan hahmojen puhe on eläväistä, kukin on selkeästi oma persoonsa ja maailma tuntuu elävältä. Tunnelma muuttuu kuitenkin jotenkin kummasti, kun on toiminnan aika.

Enemmän kirjan tapahtumia spoilaamatta (koska tämä kirja kyllä kannattaa lukea, vaikkei Praedor tai suomifantasia ylipäänsä kiinnostaisi) jäin miettimään kirjan seikkailukohtauksien irrallisuutta. En ole laisinkaan perillä siitä, pohjautuvatko nämä tarinat Vuorelan pelauttamiin Praedor roolipeliseikkailuihin vai näkyykö kirjailijan pelinjohtajatausta niissä vahvemmin. Sillä vaikka tässäkin kirjassa nämä ”alaseikkailut” ovat perusteltuja, ne tuovat mieleen tarinan sisässä kerrotun tarinan. Hahmot jotenkin häipyvät taustalle tai ehkä (liikkuvaan kuvaan verratakseni) katsomme tilannetta eri filtterin läpi.

Nämä alaseikkailut ovat kaikki jotenkin irrallisia kokemuksia. Ne toimisivat hienosti omina novelleinaankin, mutta isomman tarinan osana ne ovat jotenkin kummallisia. Kuin tarinassa oli pakko olla näiden kaltaisia sivuseikkailuja.

Voin olla ihan yksin tämän asian kanssa, mutta tämän tekstin otsikko onkin ”lukukokemus”. Nämä osiot eivät missään tapauksessa ole huonoja, vaan niissä on sopivasti seikkailun makua. Ehkä ne ovat kuitenkin enemmän pulp-tyyliä keskellä jotain muuta. En oikein osaa määritellä asiaa paremmin. Ehkä niissä toimintaan keskitytään enemmän kuin muissa osioissa ja ne saavat sivutilansa vuoksi kiinnittämään itseensä enemmän huomiota.

Palatakseni kokonaisuuteen; on myös päivänselvää, että oma kokemukseni värittyi vahvasti sen mukaan, että aloitin juuri Praedor-kamppiksen samoilla seuduilla ja yllättävän samoilla teemoilla. Kirjoittelen parhaillaan aputeosta samaisesta alueesta ja kirjaa lukiessa teinkin mittavan määrän muistiinpanoja (uusia kirouksia kirjasin muistiin esim. yli kaksikymmentä).

Oli kuitenkin todella miellyttävä huomata, että vaikka muistiinpanojen tekeminen katkaisi lukemisen, tarina eli kaiken aikaa mielessäni, enkä kertaakaan joutunut pakottamaan itseäni oikeaan mielikuvaan tarinasta. Paljolti tästä on varmasti Vuorelan kirjoitustyylin ansiota.

Kokonaisuutena antaisin kirjalle melkeinpä täydet pisteet. Mainitut alaseikkailut ovat omakohtainen kokemus, eivätkä välttämättä näy muille eri tavalla. Hiltusen kuvitus (kasisivun harmillista painovirhettä lukuunottamatta) oli jälleen kerrassaan upeaa. Toimituksen kanssa oltiin suhteellisen hyvällä mallilla, vaikka painovirhepaholainen olikin kironnut kirjaa muutamaan otteeseen (ja jokunen sana näytti puuttuvan joistakin lauseista).

Mikään ei kuitenkaan onnistunut häiritsemään uppoutumista Nejahin ja kumppaneiden seikkailuihin. Enkä pääse yli sen hehkuttamisesta, että tätä tahtia en ole lukenut vuosikymmeniin.

Kiitos, ja tätä lisää.

Ylimääräistä pohdintaa: Lukaisin vielä ajatukseni Käärmetanssijasta ja siellä olikin kivasti kiteytettynä pohjustus tällekin tekstille ja kirjalle Praedorin maailmasta ylipäänsä. Kirjoituksen lopuksi mietin, voiko yhteisten kirjoittajien maailmassa mikään muuttua. Ja tämän kirjan myötä saatiin jonkinlainen vastaus siihenkin asiaan.