Kolme vuotta sitten hommaamani ja maalaamani Deep Madness pääsi eilen vihdoin pelaukseen muutenkin kuin soolona. Vaikka pelistä on ehtinyt välissä jo tulla reprint, ei se (käsittääkseni) tuonut niin paljon uutta, että sitä olisi kannattanut (vielä) hommata. Pelataan nyt ensin ja katsotaan, saadaanko useampia pelejä aikaan.
Aiempien testipelien perusteella mainostin Deep Madnessia äärimmäisen vaikeana ja hankalana, joten tavallaan oli hienoinen pettymys, että pääsimme ensimmäisen skenaarion ensimmäisellä yrittämällä läpi. Itsekseni pelatessa hävisin sen kolmesti.
On vaikea näin muutaman vuoden jälkeen ihan tarkkaan arvata, mistä onnistuminen johtui. Teimmekö sääntöjen suhteen virheitä? Auttoiko useamman pelaajan mukana olo? Oliko noppatuuri parempi? Luultavasti onni oli mukana, mutta toki myös käytimme kahden vuoden aikana nettiin kertyneitä vinkkejä hahmojen määrästä sekä näiden toimintojen käyttämisestä.
Kun peli on muhinut ajatuksissa useamman vuoden, olin ennakkoon hyvin varautunut. Tässä on kuitenkin peli, jota on poltellut pelata nimenomaan sen tarinan takia. (Luin jopa pelin maailmaa pohjustavan romaanin Shattered Seas toissa vuonna. Se ei kokemuksena päätä huimannut, mutta ei se heikoimpia pelitarinoitakaan ollut.)
Itselleni Deep Madness ehti siis jo muodostua omaksi ”jutukseen”, eikä sellainen useinkaan povaa hyvää. Ennakko-odotuksia on vaikea saada toteutettua. Omissa fiiliksissähän tätä voisi pelata vaikka kosteassa ja pimeässä kellarissa sukelluspuvuissa. Vaikka moinen kokemus-ajattelu yleensä ärsyttääkin, niin tämän suhteen se itselleni toimisi.
Pelikertamme ei tietenkään täyttänyt näitä ylisuuria odotuksia, onneksi. Luulot moisesta loppuivat, kun toinen pelaaja teippasi omat vitsinimet hahmolomakkeiden päälle ja toinen halusi ”skipata cutscenet” eli jättää flavor tekstit lukematta.
En voi väittää, etteikö moinen olisi vähän syönyt omia fiiliksiä, mutta ne myös suhteuttivat tilannetta paremmin. Suorituspainotteisuus unohtui ja pääsimme sisälle pelillisyyteen. Tarinan rakentamisen sijaan (vaikka sitäkin toki tapahtui), pelimme keskittyi sujuvaan yhteistyöhön ja keskusteluun halutuista suunnista. Voisi siis sanoa, että Deep Madness pääsi oikeuksiinsa nimenomaan pelinä.
Ensimmäisen pelikerran kaikki helmasynnit olivat luonnollisesti mukana. Sääntöjä tarkisteltiin useaan otteeseen, virheitä tehtiin, eikä kaikista päätöksistä oltu ihan yksimielisiä. Pelikerran pituus (mm. näistä syistä) luonnollisesti venähti alkuperäisestä arviostani.
Kaiken kaikkiaan tällä kertaa pelistä jäi positiivinen kokemus. Pelasimme hieman helpotettuna, mutta silti haastavuus oli alati läsnä. Seikkailu olisi saattanut loppua viime metreillä muutamaan epäonniseen heittoon, mutta kenties tietty rohkeus kokeilla siivitti tällä kertaa meidät voittoon.
Ei Deep Madness edelleenkään mikään maailman paras peli ole. Se on mielestäni edelleen fiilistelyyn sopiva puzzle, jossa oikea annos tuuria ja taktiikkaa vievät eteenpäin. Millään tasolla sitä ei voi ihan kaikille suositella. Mutta jos figujen maalailu ja lautapelit kiinnostavat, niin kyllä tälle kannattaa mahdollisuus antaa. Ainakin jos haluaa peleiltänsä yhteistä haastetta.
Diceblastes 