Susikurun aarre

Susikurun aarre on vuonna 2016 kirjoittamani seikkailutarina silloin 6-vuotiaalle pojalleni. Sen kuvitukseksi valokuvasin Legoja. Tarkoitus oli aina printauttaa tarina kuvakirjana ja sainkin sen aikaiseksi jo – eilen. Koska flunssa on pitänyt pitkään kovassa otteessaan, ei muuta sisältöä ole ehtinyt valmistua.

Käreitär tutki kiinnostuneena Seikkailijalta noppapelissä voittamaansa ikivanhaa karttaa ja sen omituisia merkintöjä.

“Totisesti”, hän tuumi. “Eipä Seikkailija arvannut, ettei kyseessä olekaan mikä tahansa kartta, vaan kartta joka johdattaa itsensä Naarassuden aarteelle!”

Lehtokodon Käreitär oli Lehtokodon harmaahiuksinen rosvotar. Hänet tunnettiin ovelana naisena, joka taisi ketkut ja konstit. Kotikylässä häntä arvostettiin, mutta muualla Metsämaassa hänestä oli luvattu jopa kiinniottopalkkioita. 

“Reitti näyttäisi seuraavan, vähemmän yllättäen, Susikurua. Ainakin jonkin matkaa”, Käreitär mutisi itsekseen. “Mutta salamerkeissä kerrotaan, ettei sitä pidä seurata loppuun saakka… Aha! Susikurussa on salakäytävä aarteelle. Ilmankos muut etsijät eivät ole sitä löytäneet.”

Käreitär keitti itselleen vielä toisen kupillisen katajanmarjateetä. Hän istui alas työpöytänsä ääreen, tutki karttaa ja mietti. Matka Lehtokodosta Susikurulle ei ollut helppo. Ei ainakaan näinä aikoina. Hän oli kyllä taitava taistelija, mutta joukossa olisi kuitenkin turvallisempaa. Lisäksi aarteen kuljettamiseen tarvittaisiin varmasti hevosia ja niitä hänellä ei ollut. 

Hetkisen ajan Käreitär harkitsi hevosten varastamista, mutta päätti sitten, että aarteen kuljettaminen olisi tarpeeksi hankalaa ilman perässä seuraavia sheriffin miehiäkin.

Ei siis auttanut muu kuin suunnata Monttuun, Lehtokodon savuisimpaan majataloon, josta hän saisi varmasti houkuteltua muutaman seikkailua janoavan uskalikon mukaansa.

Monttu on suunnattoman suuren kuusen juurakkoon kaivettu majatalo. Matkalaiset saattavat toisinaan yöpyä siellä, mutta useimmat sen asiakkaista olivat Lehtokodon omaa väkeä. Niitä jotka töiden päätyttyä kerääntyivät sinne vaihtamaan kuulumisia, pelaamaan tai nauttimaan isäntäväen tekemästä vahvasta simasta.

Vaikka Käreitär olikin varma, ettei Seikkailija enää majailisi Montussa, hän astui sisään huppu kasvoja varjostaen. 

Ensiksi rosvotar huomasi joukon Kristallilinnan sheriffin miehiä juttelemassa lähellä takkatulta. Heistä oli parasta pysytellä kaukana. Tarkalla silmällään (toisen silmänsä Käreitär oli menettänyt aikoja sitten taistelussa hiisien kanssa) hän kuitenkin huomasi kolme vierasta, jotka olivat selvästi valinneet pöydän, johon sheriffien miehet näkisivät huonoimmin.

“Tuo vaikuttaa minunlaiseltani porukalta”, Käreitär tuumi hymyillen ja pujotteli asiakkaiden läpi kolmikon luo.

“Hyvää iltaa arvon matkalaiset”, Käreitär lausahti ystävällisesti istuessaan pöytään.

Seurue oli selvästi olettanut saavansa olla rauhassa, eikä hetkeen osannut virkkaa mitään. Kun Montun isäntä toi pöytään höyryävän makkarapannun Käreitären viittauksesta, he päättivät antaa muukalaisen sanoa sanottavansa.

“Etsiskelen avukseni riuskoja ja seikkailunjanoisia tyyppejä”, Käreitär aloitti väkinäisesti. Hän ei juuri pitänyt tuntemattomille puhumisesta.

Kaikki kolme keskittyivät makkaroiden syömiseen. Rosvotar tunsi hien tihkuvan selkäänsä pitkin. Hän rykäisi ja yritti uudelleen: 

“Olen lähdössä etsimään kätkettyä aarretta ja huolisin mukaani joitakin, jotka osaavat huolehtia itsestään.”

Tämä onnistui herättämään kolmikon huomion.

“Mikäs aarre sillä on näköpiirissä”, murahti tummahiuksinen nainen suu täynnä makkaraa.

Käreitär vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan kuunnellut heitä. Hän kumartui lähemmäs muita ja kuiskasi niin hiljaa, ettei naapuripöydissä sitä varmasti kuultaisi: “Naarassuden aarre”

Metsämaan valtakunnassa tuskin mistään muusta kadonneesta aarteesta kerrottiin niin monia taruja kuin Naarassuden aarteesta. Kerrottiin, että Susirosvon prinsessa oli matkannut Uponneille saarille ja tuonut sieltä mukanaan muinaisen valtakunnan kultaa – ainakin laivalastillisen. Koska kukaan ei tiennyt sen paremmin Naarassuden kuin aarteen kohtalosta, useimmat arvelivat Naarassuden kätkeneen aarteensa ennen katoamistaan.

“Taidat puhua potaskaa”, kuiskasi kauttaaltaan mustiin pukeutunut mies. Hänen ystävänsä nyökkäilivät myötämielisesti.

“Uskokaa tai älkää, mitä se minulle kuuluu”, Käreitär tuhahti ja oli jo nousemassa pöydästä. 

“Seis, seis, seis. Odotahan vähän. Taisimme aloittaa hieman väärällä jalalla”, puuttui nyt puheeseen kolmas seurueesta, joka oli tähän asti pysytellyt vaiti. “Minun nimeni on Eillan vyd Una Tuulihaukka. Tämä tässä on Murska” Tuulihaukka sanoi viitaten ensiksi puhuneeseen, lihaksikkaaseen naiseen, “ja mustapukuinen kaverimme tässä haluaa, että häntä kutsutaan vain nimellä Musta.”

“Miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla vain ‘Musta’?” Käreitär ihmetteli, mutta istui kuitenkin takaisin pöydän ääreen.

“Koska olen paha…” Musta kuiskasi huppujensa kätköistä.

Murska ja Tuulihaukka pyörittelivät silmiään sen näköisinä, kuin olisivat kuulleet saman vitsin jo ties kuinka monta kertaa.

“Nyt kun tunnemme toisenne, arvon Käreitär – sillä kaikkihan Lehtokodossa teidät tuntevat, voisitteko kenties kertoa, miksi luulette tietävänne, missä Naarassuden aarre on?”

“Minulla on hänen karttansa”, Käreitär totesi hymyillen. Hän veti kartan esiin takkinsa kätköstä ja laski sen pöydälle.

Se riitti kolmikolle. Montun savuisessa nurkassa nämä neljä tekivät ryövärin sopimuksen. He noutaisivat kätketyn aarteen, eivätkä yrittäisi huiputtaa toisiansa.

Seuraavana aamuna Käreitär saapui sovitusti Lehtokodon portille, jossa Murska, Tuulihaukka ja Musta jo odottivat hevosten kera.

“Miksi en ole ollenkaan yllättynyt, että Mustan hevosesta?” Käreitär naurahti nähdessään yönmustan ratsun, jonka selässä Musta istui.

“Ei se ketään muutakaan yllättä”, Tuulihaukka vastasi hyväntuulisesti.

“Joko mennään? Kohta paistaa aurinko ja meidän olisi parasta päästä pois auringosta. Tai Mustalle tulee turskan kuuma”, Murskakin yhtyi vitsailuun.

“Naurakaa vain…” Musta murahti, mutta Käreitär oli kuulevinaan hänenkin pidättelevän naurua.

Oli kuulas, syksyinen päivä. Linnut lauloivat jossakin korkealla ja Murskan vastasi niille omalla karkealla laulullaan. 

Käreitär oli tyytyväinen. Edellisestä seikkailusta oli jo aikaa. Ja vaikka hän oli vasta tavannut nämä kolme, he vaikuttivat jo nyt kuin vanhoilta ystäviltä. Rohkeita seikkailijoita ja erämaan konkareita, joita tuskin tarvitsisi kovin monesta pulasta pelastaa.

He seurasivat hetken pientä mutta syvää puroa, joka juoksi iloisesti solisten Lehtokodolle ja yhtyi sen jälkeen suureen Ruutana-jokeen. Kahlaamon kohdalla puro oli leveämpi, mutta hevoset ylittivät sen varmoin askelin. Syksyiseen mullan tuoksuun sekoittui lahoavaa puuta, värikkäiden sienten hajuja ja pohjoisesta puhaltavaa kirpeää tuulta.

Käreitär muisteli, mitä Seikkailija oli varoitellut noppapelin aikana. Metsässä kasvoi uusia, outoja sieniä jotka osasivat vaihtaa ajatuksia. Hiisiä oli liikkeellä tavallistakin enemmän ja paikoitellen luonto oli muuttunut kuin toiseksi taikaiskusta. Käreitär päätti pitää silmänsä auki ja havaitsikin nopeasti monia omituisuuksia.

Tuolla, kuolleen puun rungolla vilisti suuri, kristallinsininen hämähäkki. Toisaalla kasvoi  sieniä kehässä menninkäiskäräjien merkkinä. Ja aivan kuin jossakin varjoissa olisi puikkelehtinyt omituisia otuksia. Suurempia kuin tässä osassa Metsämaata yleensä. 

Käreitär ei eläviä petoja ja hirmuja kammonnut, niistä hän kyllä selviäisi säilillään, mutta Seikkailija oli myös maininnut löytäneensä merkkejä manalaisista. Ja missä nämä kammottavat maasta uumenista esiin ryömineet, tuhkanharmaat viholliset liikkuivat, saatettiin tavata myös kummituksia. Ja niistä Käreitär ei pitänyt sitten alkuunkaan.

Ensimmäisen päivän iltana he leirytyivät lippaluolan katoksen alle, sillä Käreitär oli haistavinaan sateen ilmassa. Musta sytytti nuotion ja he paneutuivat nukkumaan sammaleisille vuoteille viittoihinsa kääriytyneinä. 

Yöllä jokin omituinen tunne herätti Käreitären. Hän havahtui syvästä unesta, jossa oli ollut Kimaltavien putousten luona kylpemässä ja… 

“Tuolla”, Murska kuiskasi ihmeellisen hiljaa ja osoitti metsän pimeyteen.

Käreitär siristi silmäänsä, muttei erottanut liikettä. Sen sijaan hän kyllä tunsi poltetta silmälappunsa alla.

“Hiisiä”, Käreitär lausui hiljaa ja Murska nyökkäsi vakavana.

He tuijottivat vaitonaisina pimeyteen. Käreittären nukkuessa oli selvästi satanut, sillä nyt hän kuuli uusien purojen solinan ja veden tipahtelun kivien onkaloissa. 

Hetken kuluttua Murska selvästikin rauhoittui. 

“Ne menivät matkoihinsa”, Murska totesi, paneutui jälleen makuulleen ja oli hetkessä unessa. 

Käreitär istui vielä hetken pimeyteen tähystäen, kuvitellen toisinaan näkevänsä jonkin liikehtivän ylhäällä puiden latvoissa. Mutta kun silmän haamusärkykin oli jo tiessään, ei hänkään jaksanut turhaan valvoa vaan paneutui myöskin makuulle ja vaipui rauhalliseen uneen.

Seuraavina päivinä he eivät nähneet vilaustakaan hiisistä. Reitti jota he Susikurulle seurasivat kulki kaiken aikaa loivasti ylöspäin; halki vihreiden laaksojen, kivikkoisten pirunpeltojen ja kosteiden rämeiden. He tapasivat matkalaisia, lähinnä metsästäjiä ja joitakin laukkukauppiaita, sekä yhden runonlaulajan runojen keruumatkalla. Kukaan heistä ei ollut nähnyt hiisiä, mutta metsästäjät varoittivat karhujen olevan ärhäkämpiä kuin yleensä tähän aikaan vuodesta.

“En osaa sanoa, mikä ne on suututtanut”, Verraksi esittäytynyt metsätäjä pohti, “mutta jos näette karhun jälkiä, niin älkää missään nimessä seuratko niitä.”

Jälkeenpäin Käreitär pohti, että Kiven neuvo oli kyllä melko turha. Kuka täysijärkinen karhunjälkiä lähtisi seuraamaan muutenkaan? Hänellä oli myös omat epäilyksensä siitä, mikä karhuja vaivasi. 

Hiidet etsivät varmastikin turvaa auringolta luolista, joissa karhut tavallisesti saivat olla rauhassa. Ja mikäli hiisillä oli mukanaan hukkia, ne saalistivat varmasti samaa riistaa. Tuulihaukka oli hänen kanssaan samaa mieltä, joten metsästäjän tapaamisen jälkeen he kaikki pitivät aseensa helpommin saatavilla.

Viikon matkaamisen jälkeen matkaajat saapuivat viimein Susikurun eteläpäähän. Koparavaaran ja Kuutunturin väliin jäävä syvä notko kiemurteli varjoisana ja syvänä heidän edessään. Vaikka sitä ei tähän päähän kurua nähnytkään, kaikki tiesivät, että syvänteen toisessa päässä seisoivat yhä Susitornin rauniot. 

“Nyt meidän on edettävä varoen”, Käreitär varoitti laskeutuessaan hevosensa selästä, “vaikka niitä ei ole näkynytkään aikoihin, saattaa kurussa vielä piilotella ihmissusia.”

Tuulihaukka, Musta ja Murska laskeutuivat myös hevostensa selästä ja ottivat aseet käsiinsä. 

“Johda sinä, sinullahan se kartta on”, Musta totesi synkästi.

“Kartta kyllä alkaa Susitornilta… mutta uskoakseni löydämme kuitenkin oikean paikan kartan perusteella, vaikka laskeudummekin alas täältä päästä”, Käreitär vastasi. 

Vanha ryöväritär syventyi jälleen tutkimaan karttaa. Vaikka muut olivat matkan aikana siitä kyselleet, ei hän ollut paljastanut kaikkea tietämäänsä. Eikä varsinkaan sitä, osaa merkeistä hän ei edelleenkään osannut tulkita.

Viimein Käreitär lähti johtamaan matkalaisia kuruun, suurilla lohkareilla tasapainoillen. Alas tuntureiden väliin, jossa aikoinaan vuolaana virranneen joen uoma oli yhä näkyvissä. Kaikkialla kasvoi korkeita saniaisia, varpuja ja sieniä, eikä aurinko paistanut tänne laisinkaan.

“Tämän sen täytyy olla”, Käreitär viimein ilmoitti. Juuri samalla hetkellä, kun Tuulihaukassa heräsi epäilys, että joko kartta oli virheellinen tai Käreitär johtaisi heitä harhaan. 

He olivat etsineet kartan salamerkkien ilmoittamaa poikkeamiskohtaa jo tuntikaupalla. Kulkeneet edes takaisin vaikeakulkuisessa maastossa ja olivat kaikki, luvalla sanoen, väsyneitä. Nyt retkueen johtajan ilmoitus valoi heihin kuitenkin uutta virtaa ja kaikki kerääntyivät suuren kivenlohkareen luo. 

“Naarassusi kertoo tien sulkevasta järkäleestä, jossa on lovi tai lovittaren merkki? En ole ihan varma tämän merkin tarkoituksesta”, Käreitär pahoitteli ja näytti karttaa Murskalle. 

“Se on käpälä. Käpälämerkki. Ja olet oikeassa.  Tuossa se piilottelee”, Murska sanoi hetken karttaa tutkittuaan. Hän pyyhkäisi kiven pinnassa olevaa multaa ja sammalta pois tieltä, jotta kaikki näkisivät siinä olevan painauman. Se muistutti hyvin selvästi hirvittävän suuren suden tassunjälkeä.

“Mahtavaa!” Tuulihaukka huudahti innoissaan, “avataan se!”

Kaikki neljä tarttuivat toimeen. He työnsivät, väänsivät, käänsivät ja sadattelivat. Mutta kivi pysyi paikoillaan. Hiestä märkinä he lopulta joutuivat toteamaan, että kivi ei liikahtaisikaan ilman jotakin salaista keinoa.

“Tuhannen tuhatta kuusen neulasta ja joka neulasella tuhannen tuhatta pirua!” Musta sadatteli ja potkaisi suutuspäissään kiveä. 

Potku osui huonosti ja Musta loukkasi varpaansa niin kovasti, että ulvahti kivusta. 

Kivi jyrähti, kuin jokin olisi liikauttanut sitä.

“Mitä sinä oikein teit?” Käreitär huudahti.

“Potkaisin kiveä ja satutin jalkani”, Musta tiuskaisi vastaukseksi. Hän oli istunut kannolle hieromaan kipeää jalkaansa.

Murska päätti yrittää onneansa, potkaisi kiveä niin kipinä sinkosi hänen rautakärkisestä saappaastaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.

“Mikä meni vikaan? Sattuiko sinua?” Tuulihaukka uteli.

“Ei. Ei sattunut”, Murska vastasi.

“Jos se on kipukivi? Jos sen avatakseen täytyy satuttaa itsensä?” Tuulihaukka tuumaili.

Ennen kuin Käreitär ehti väliin, Tuulihaukka oli potkaissut kiveä voimansa takaa ja kaatui maahan sadatellen.

“Ei se kipua halua”, Käreitär moitti, “minä luulen, että kyse on – tästä.”

Käreitär astui Tuulihaukan ohi kiven luo ja ulvahti varovasti. Kivi tärähti ja sen päältä putoili multaa ja soraa. Tästä rohkaistuneena Käreitär ulvahti lujempaa, kuin susi. Koko tanner tärisi. Läheistä puusta tilannetta seuranneet linnut lensivät pakosalle. Käreitär viittoi muita mukaansa.

Sellaista ulvontaa ei kukaan ollut kuullut aikoihin Susikurussa. Neljä seikkailijaa seisoi lumotun oven edessä, ulvoen ja haukahdellen kuin susilauma. Jylisten suunnaton kivenlohkare lopulta antoi myöten ja väistyi paljastaen kostean repeämän kallion kyljessä, joka selvästi laajeni luolaksi vuoren uumeniin.

Soihdut lepattaen Käreitär, Murska, Tuulihaukka ja Musta laskeutuivat pimeään luolaan. Luonnon äänet jäivät heidän taakseen ja vain sieltä täältä kuuluva veden “tip-tip-tip” sekoittui heidän askeltensa ääniin. 

Kahteen otteeseen he joutuivat ryömimään ja pujottamaan itsensä kivien lomasta matkaa jatkaakseen, mutta muutoin tunnelissa oli melko helppo kulkea. Käreitär johti joukkoa eteenpäin, pysähtyen välillä tutkimaan kartan merkkejä. 

Tunnin kuluttua he tulivat raskastekoiselle puuovelle, jonka rautasaranat näyttivät pahasti ruostuneilta. Keskellä ovea komeili Susiheimon vaakuna.

“Tämä se on! Tämän oven takana meitä odottaa Susikurun aarre!” Käreitär ilmoitti kiihtyneenä.

Hän tarttui ovessa riippuvaan paksuun rautarenkaaseen ja kiskaisi avatakseen oven. Mutta turhaan. Luolan kosteus ja oven käyttämättömyys olivat ruostuttaneet saranat umpeen ja paisuttaneet paksuja tammilankkuja.

“Annas kun minä”, Murska hykersi ja työnsi Käreittären pois tieltään.

Luola oli sen verran ahdas, ettei Murska päässyt heilauttamaan kirvestään aivan olkainsa takaa. Mutta voima, jonka hän sai iskuunsa koottua, oli silti tarpeeksi. Paksu ovi rysähty keskeltä halki ja sen molemmat puolikkaat kaatuivat sisäänpäin. Ja mitä seikkailijat näkivätkään soihtujensa loisteessa?

Tarinat Naarassuden aarteesta olivat kaikkea muuta kuin liioiteltuja. Vaikka luola ei ollut juuri keskikokoista torppaa isompi, se oli pullolla aarteita. Arkuittain kultaa ja hopeaa, tynnyreittäin helmiä ja soihdunvalossa säihkyviä jalokiviä. Taidokkaasti veistettyjä kultaisia naamioita, panssareita ja muita varusteita. Kaikki neljät tuijottivat hetken suut ammollaan näkyä, ennen kuin alkoivat hihkua riemusta.

Murska astui ensimmäisenä sisään oven jäänteiden välistä. Hän istahti suurelle arkulle ja juoksutti kultakolikoita sormiensa välistä. Tuulihaukka pysähtyi ihailemaan smaragdeja, rubiineja, safiireita ja kristalleja, eikä Musta saanut silmiään irti tikarista, joka oli paitsi kuin mestarin taidonnäyte, yhä äärimmäisen terävä. Käreitär seisoi myhäillen ovensuussa ja ahmi silmillään kulta-aarretta. 

“Enkös minä sanonutkin…” hän aloitti, mutta hänen äänensä hiipui äkkiä olemattomiin.

Lähes hautautuneina aarteisiin, hän huomasi irvistävän pääkallon ja luurangon. Se näytti tuijottavan häntä pahansuovasti. Aivan kuin se olisi minä hetkenä hyvänsä ollut valmis nousemaan ylös ja käymään hänen kimppuunsa!

Käreitär otti askeleen taaksepäin vapisten. Hän yritti nostaa kättään varoittaakseen ystäviään, mutta ääntäkään ei pihahtanut hänen kurkustaan. Ja nyt Tuulihaukka oli juuri aikeissa tarttua kimmeltävään helminauhaan luurangon vierellä! 

Karjaisten niin että korvissa soi Käreitär sysäsi pelkonsa sivuun, syöksyi eteenpäin ja sivalsi miekallaan pääkallon kahtia. Muut säikähtivät perinpohjin ja vetivät omat aseensa esille valmiina taisteluun.

“Ei… ei mitään hätää”, sai Käreitär viimein sanottua.

Luuranko ei ollut liikahtanutkaan. Ei se ollut elossa, saati kummitus. Olipahan vain jonkun onnettoman jäänne. Käreitär tunsi huojennuksen valtaavan sydämensä ja nauroi vapautuneesti.

“Eiköhän oteta jokainen niin paljon aarteita, kuin jaksamme kantaa ja lähdetä pois täältä!” hän sanoi sitten.

Musta oli ottanut itselleen kauniin tikarin. “En tarvitse mitään muuta”, hän oli sanonut muiden ihmetellessä. Murska ja Käreitär raahasivat mukaansa raskaan kulta-arkun ja Tuulihaukalla oli tynnyrillinen jalokiviä, kun he tulivat luolasta takaisin Susikurun kuun valoon.

Päästyään pois kosteasta luolasta ja avoimen taivaan alle Käreitär suoristi selkänsä ja venytteli itseään. Se oli onnekas sattuma, sillä samalla hän sattui huomaamaan rinteellä piilottelevan hiiden, joka juuri asetti mustasulkaisen nuolen jousensa jänteelle.

“Väijytys!” Käreitär huusi voimiensa takaa ja tempaisi miekkansa esille.

Hiidet olivat päässeet seikkailijoiden jäljille lippaluolalla. Ne olivat salakuunnelleet kumppanusten puheita ja arvanneet näiden etsivän kätkettyä aarretta. Ahneita kun olivat, ne olivat päättäneet seurata Käreittären seuruetta. 

“Antaa niiden etsiä aarre, tiukataan ne sitten täyteen nuolia ja otetaan kaikki kulta meille!” olivat hiidet tuumineet. Ne olivat arvanneet luolan avausloitsun jo hyvän aikaa ennen Käreitärtä, mutteivät olleet tahtoneet paljastaa itseään. Nyt kun aarre oli tuotu ulos, ne päättivät hyökätä.

Nuolet vihelsivät ilmassa ja Susikurun täytti taistelun melske. Murska käytteli raskasta kirvestään taidolla ja Käreitären miekat viuhuivat sellaista vauhtia, että ne olivat lähes näkymättömiä. Tuulihaukka hypähti luolan sulkeneen taikakiven päälle ja ampui omilla nuolillaan hiisiä, jotka kyhjöttivät puiden ylhäällä puiden oksilla ja kurun rinteillä ammuskelemassa. 

Ja entä Musta sitten? Hän veti hupun syvemmälle päähänsä, katosi varjoihin, eivätkä edes hiidet enää nähneet häntä.

Hiisiä johti lähes Murskan kokoinen rumilus, joka päätti päästää Käreittären päiviltä. Rumasti huudellen se ryntäsi ryövärittären kimppuun suuren sotavasaran kanssa. Käreittärellä oli täysi työ väistellä hirvittäviä iskuja, jotka paukauttaen halkoivat lohkareita niihin osuessaan. 

Murska oli joutunut ahtaalle viiden hiiden ahdistaessa häntä kalliota vasten, mutta Tuulihaukka oli yhä vapaalla. Nuoli toisensa jälkeen löysi maalinsa ja hiidet kaatuivat korahtaen tai luikkivat karkuun haavoittuneina. Lopulta hänen nuolensa loppuivat ja kun niin kävi, Tuulihaukka hypähti maahan, nappasi kaatuneen hiiden aseen ja kävi niiden kimppuun, jotka ahdistelivat Murskaa. 

Hieman liian myöhään Tuulihaukka huomasi liikettä oikealla puolellaan ja vaistomaisesti huitaisi karahkalla. 

“Senkin pölvästi!” Musta karjahti ja kaatui.

“Voihan vuohipukki!” Tuulihaukka sadatteli, “ei kai sinua kukaan näe, kun hypit pimeässä tuolla tavoin mustissa vaatteissa!”

“Eivät nähneet ne hiidetkään, jotka te olisitte päästäneet pakosalle. Ne kiiruhtivat etsimään apua muista hirviöistä. Tai siis yrittivät”, Musta murahti ja nousi jaloilleen. “No eiköhän auteta tuota isoa körilästä?”

Yhdessä Tuulihaukka ja Musta hyökkäsivät niiden kolmen hiiden kimppuun, jotka yhä piinasivat Murskaa. Tämä oli onnistunut kaatamaan niistä yhden ja huomatessaan vihollisensa saavan apua, loputkin hiidet lähtivät käpälämäkeen.

“Missä Käreitär on?” Murska huudahti heti huomattuaan, ettei tämä ollut tullut hänen avukseen.

Naarassuden luolan oviaukolla käytiin pelottavaa kamppailua. Käreitär oli onnistunut sivaltavilla hyökkäyksillään haavoittamaan suurta hiittä jo lukuisia kertoja, mutta yhä tämä heilutti raskasta vasaraansa. Käreitär alkoi väsyä. Hän puri hammasta yhteen ja jatkoi tanssiaan. Sillä hän tiesi, että yksikin harha-askel veisi hänet vasaran alle ja se olisi hänen loppunsa.

Sitten se tapahtui. Kostea kivi lipesi hänen jalkansa alla ja Käreitär kaatui maahan rähmälleen. Innostunut hiisi nauroi kammottavasti ja loikkasi rosvottaren kimppuun vasaraansa heilauttaen!

Ketterästi kuin kettu Käreitär luikahti pois tieltä. Iso hiisi ei hämmästykseltään ehtinyt edes iskeä häntä narrannutta ryöväriä, vaan kierähti suoraan luolan oviaukosta sisään. Käreitär nousi vikkelästi jaloilleen ja ulvoi hurjasti. 

Kalliot raikuivat suden joi’usta ja taikaovi liukui jyristen paikoilleen. Iso hiisi ymmärsi liian myöhään mitä oli tapahtumassa. Se ei ehtinyt ajoissa pois luolasta vaan jäi kumealla jysähdyksellä paikalleen siirtyneen kiven taakse vangiksi.

“Oletko kunnossa?” Murska huudahti nähdessään viimein Käreitären.

“Olen kyllä ihan kunnossa”, Käreitär sanoi, “vedän vain vähän happea.”

“Se oli vähän turhankin lähellä”, Tuulihaukka totesi.

“Emmekä silti taida olla vielä selvillä vesillä”, Musta totesi synkästi. “Mustasta huolimatta jokunen hiisi pääsi pakosalle ja niiden pomo on tuolla jumissa”, hän jatkoi, osoittaen tikarinsa terällä taikaovea.

“Totta”, Käreitär vastasi ja nousi jaloilleen, “meidän on parasta häipyä täältä ja sukkelaan.”

“Mutta entäs aarre?” Tuulihaukka hätääntyi.

“Onhan meillä tuossa arkullinen kultaa ja tynnyrillinen jalokiviä! Ja mikä tärkeintä, henkemme”, Murska totesi sovittelevaan sävyyn.

“Mutta, mutta, mutta…” Tuulihaukka yritti.

“Ei muttia. Nyt lähdetään”, Murska selitti.

“Mutta…” Tuulihaukka yritti vielä kerran kiveä tuijottaen.

“Tule jo!” kaikki kolme muuta huusivat.

Paluumatka Lehtokotoon sujui ongelmitta. He jakoivat aarteensa matkan ajaksi hevosten selkeään ja kävelivät itse niiden rinnalla. Matka kesti näin ehkä vähän kauemmin kuin Susikurulle mennessä. Mutta heillä ei ollut kiire. 

“Olitte loistavaa seuraa, joka ikinen”, Käreitär totesi kumppaneilleen viimeisen matkapäivän iltana, kun he olivat leiriytyneet samaisen lippaluolan suojiin, kuin matkalle lähtiessään.

“Ei sinussakaan valittamista ollut”, Musta kuiskasi.

Kaikki kääntyivät hämmästyneinä katsomaan mustiin pukeutunutta miestä.

“Äsh. Antaa olla. Kyllä te tiedätte”, Musta murahti ja vapui takaisin synkkyyteensä.

Muut nauroivat iloisesti ja jakoivat vielä viimeisen illallisen yhdessä.

Lehtokotoon palattuaan seikkailijat jakoivat aarteen tasan, kuten oli sovittu. Musta ei todellakaan halunnut muuta kuin tikarinsa, joten Murska, Tuulihaukka ja Käreitär saivat kaikki enemmän kuin kyllikseen aarteista. 

Käreitären kolme uutta ystävää viipyivät vielä hänen luonaan jonkin aikaa, sitten seikkailunhalu alkoi vetää heitä eteenpäin. 

“Minne aiotte nyt matkata?” Käreitär kysyi hyvästellessään ystäviään Lehtokodon portilla.

“Jaa-a. Tiedä häntä?” Tuulihaukka hymyili, “ehkä menemme etsimään palkkasotureita Susikurun valtaukseen? Sinne jäi vielä melkoinen osa Naarassuden aarteista.”

“Jos löydätte tarpeeksi hullun joukon, joka haluaa lähteä taistelemaan siihen solaan hiisiä vastaan, niin muistakaa tulla minutkin noutamaan”, Käreitär naurahti vastaukseksi.

He syleilivät vielä lämpimästi toisiaan ja lupasivat nähdä viimeistään seuraavan kevätpäiväntasauksena.

“Järjestän silloin juhlat keväälle”, Käreitär sanoi, “ja jos näette matkoillanne Seikkailijaa, sanokaa hänelle, että voin kyllä maksaa pienen löytöpalkkion hänelle kartasta.”

Murska, Musta ja Tuulihaukka hypähtivät hevostensa selkään ja ratsastivat metsätietä pois Käreittären silmistä. Mutta tämä seisoi vielä kauan katsellen heidän peräänsä. Katsellen tietä, jonka tiesi vievä aina vain uusiin seikkailuihin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s