Muun perheen suunnattua pidemmälle lomamatkalle, sain pari päivää aikaa itselleni – eli siis pelaamiselle. Pääsin pitkästä aikaa pelaamaan paitsi uusia pelejä (Unmatched pelikokemukset myöhemmin) myös palaamaan MESBGin pariin ja (vihdoinkin!) myös Arkham Horror LCG:n pariin. Kaikista näistä olisi paljonkin sanottavaa, mutta tällä kertaa nostan tapetille pelaajien perisynnin eli täydellisen pelitietämyksen tavoittelun. Ja totean, että on ihan ok, jos kaikki säännöt pelissä eivät mene ihan putkeen.

Täydellisyyden tavoittelu tulee monilta meistä luonnostaan varsinkin pelaamisen yhteydessä. Säännöt tulee osata, jotta pelikokemus on nautittava ja että pärjää paremmin esimerkiksi turnauksissa.

Paitsi että pitääkö ja tarviiko?

Onhan se toki niin, että turnauksissa pelisäännöt on osattava. En ole sitä kieltämässä tai ajattelemassa, ettei sillä ole merkitystä. Tarkoitukseni on enemmänkin peilata omaa havahtumistani siihen, ettei maailma kaadu, jos jokin asia pelissä ei menekään oikein.

MESBGin parissa tuskastelin useaan otteeseen, etten vieläkään hahmota kaikkia sääntöjä. Unchartedia opettaessani/opetellessani huomasin, etten osannut selittää kaikkea heti täydellisesti. Arkham Horrorin parissa juttelimme pelin jälkeen säännöistä, jotka olivat menneet väärin.

Luulen, että sääntöjen täydellisen osaamisen tarve tulee osaltaan tarpeesta olla tilanteen hallinnassa. Keski-ikäisen iskän elämässä tilanteen hallinta on yleensä vähän hukassa muutenkin, mutta pelin täydellinen osaaminen on tavoite, johon muistan aina tähdänneeni. Olen jopa kokenut vähän nolona pelit, joissa en ole ollut ihan kartalla. Että olen jotenkin huonoa peliseuraa ja ollut pahoillani siitä kanssapelaajan puolesta.

Tunnistan itsestäni ns. pelitestaaja-puolen; pidän sääntöjen ja pelitilanteiden spekulointia äärimmäisen mielenkiintoisena, myös kesken pelin. Varsinkin uusien pelikaverien kanssa olen yrittänyt tätä puolta hillitä ja tällä kertaa (MESBG) myös taisin sanoa, että ei ole tarkoitus ohjeistaa. Varsinkin kun en aidosti vaan muista niitä kaikkia sääntöjä. Uskoisin tämän johtuvan pitkälti tuosta täydellisyyden tavoittelusta pelikokemuksen suhteen.

Syystä tai toisesta aloin kuitenkin eilen pohtia asiaa aktiivisemmin. Mietin, että miksi minulla on pakottava tarve osata uusi peli täydellisesti ensimmäisellä pelikerralla. En vaadi moista yli-inhimillisyyttä itseltäni missään muussa tilanteessa vaan ymmärrän, että oppiminen on osa prosessia, joka ei vaan tule suorilta.

Verrataanpa tilannetta videopeleihin. Olen tullut siihen tulokseen, että koska aikani ei riitä yhtä moneen pelituntiin kuin teininä, niin voin ihan huoletta laskea vaikeustasoa peleissä, jotka haluan vain päästä läpi ja katsoa tarinan. En enää koe pakottaa tarvetta ”olla tru gamer” laittamalla joka peliin korkeimman vaikeustason.

Vaikeustason laskeminen oli kynnyskysymys, sillä edelleen internet (ja välillä livekin) toitottaa, että ”se on nössöille”. Jos ajattelee vaikka jotain Doomia, joka suoraan kettuilee päin naamaa.

Mutta miksi hemmetissä mun pitäisi välittää siitä, että jokin peli tai nettisivu nauraa mulle? Kun asiaa ajattelee yhtään pidemmälle, tilanne on äärimmäisen absurdi.

Saman asian havaitsin myös näiden perinteisempien pelien kohdalta. Jos en ole täydellinen joka pelikerralla, niin maailma ei lopu siihen. Voin jatkaa kehittymistäni. Tilanne ei tietenkään ole aina täysin optimaalinen kaikille pelikavereilleni, mutta olen suhteellisen varma siitä, että voin olettaa heidänkin olevan pääasiassa ihmisiä ja kykeneviä erheisiin.

Jos tämä unettoman yön jälkeinen tajunnanvirta pitäisi jotenkin kiteyttää, niin tahdon kannustaa muitakin hyväksymään sen, että erheiden tekeminen pelissä ei välttämättä pilaa peliä tai kokemusta. Niiden erheiden harmittelu ja täydellisyyden tavoittelu tekevät sen varmasti todennäköisemmin. On myös tietenkin ihan ok hakea sitä täydellisyyttä. Tai harmistua siitä, ettei pelikaveri ole täysin kartalla.

Niin tai näin edelleenkin pidän parhaimpana vaihtoehtona sitä, että päästään pelaamaan ja kokemaan jotakin mielenkiintoista.