Nuorimmainen lapseni nukkuu vielä päiväunet – se on iskän omaa aikaa. Tämä aika menee yleensä siihen, että maalailen figuja. Figuja maalatessa puran katselujonoa, johon kerään videoita YouTubesta. Lisäsin sinne hiljattain 5h 29min 50sek kestävän videon Lostista, enkä oikeastaan uskonut katsovani sitä. Nyt ohjelma lähestyy loppuaan (olen katsonut sitä toki pätkissä) ja täytyykin näköjään ihan blogatakin asiasta.

Pitkä pohjustus? Sillekin oli syynsä. Seuraavassa nimittäin koetan hieman taas jatkaa itsetutkiskelua ja miettiä, kuinka paljon Lost vaikutti omaan pelinjohtamistapaani.

Yritin aloittaa Lostin katsomista alusta tämän vuoden puolella, mutta en kyennyt katsomaan muutamaa jaksoa pidemmälle. Kaikki oli jotenkin liian ”cringeä” (jos ilmaisu sallitaan). Jackin hahmo on edelleen yksi eniten inhoamistani päähenkilöistä missään tarinassa. Mutta ylläolevan videon pohjalta koin myös ahaa-elämyksen siitä, miksi näin on.

On myös mainittava, etten usko ihan hetkeen katsovani sarjaa muutenkaan uudestaan. Lost oli oman aikansa lapsi, niin hyvässä kuin pahassakin. Siihen vaikuttivat mm. kesken tuotannon tapahtunut mm. käsikirjoittajien lakko, sosiaalisen median yleistyminen, intertekstuaalisuus, sekä lukuisat muut seikat, joista on varmasti puhuttu enemmän muualla.

Nostin nämä seikat esillä sillä, että ne ovat saivat kiinnostumaan nimenomaan siitä, miten sarjaa tehtiin ja käsikirjoitettiin.

On myös mainittava, että kun Lost alkoi 2004 olin juuri lähtenyt opiskelemaan käsikirjoittamista ja kuvallista suunnittelua (silloin nimellä Rich Media Pirkanmaan ammattikorkeakoulussa) ja sarjan loppuessa 2010 ko. aineen opiskelu jäi (silloin olin jo Lapin yliopistossa saman aineen parissa). Joten on enemmän kuin todennäköistä, että opiskelu ja kiinnostus Lostiin limittyivät täydellisesti.

Oma mielenkiintoni sarjan suhteen perustui ”jännittävän draaman” ja ”eksoottisen ympäristön” sijaan nimenomaan tapaan, jolla tarinaa kerrottiin. J.J.Abramsin mysteerilaatikko-idea oli hyvä ja pidän tavallaan siitä edelleen. Lostilla oli kuitenkin taktiikka ”heitettää juttuja seinään ja katsoa, mikä pysyy”.

Myönnettäköön, että kyseinen taktiikka on äärimmäisen vaikea saada toimimaan ja on sitäpaitsi monesti melko typerää. En todellakaan muista pitäneeni tästä ajatuksesta sarjan aikana ja muiden mukana tuskastelin sillä, että kuvio muistutti monesti sillisalaattia. Mutta tämän pohdinnan aloittanut video sai minut näkemään asiaa hieman syvemmältä. Erityisesti kuvaus jääkarhuista sytytti sen kuvainnollisen hehkulampun pääni ylle.

Lostissa päähenkilöt siis törmäävät jääkarhuihin trooppisella saarella. Myöhemmin saadaan selville, että ne ovat karanneet tutkimuslaitokselta, jossa niitä koulutettiin tekemään yksinkertaista työtä. En ikinä yhdistänyt näitä mihinkään, mutta videolla mainitaan, kuinka karhuja koulutettiin, jotta ne voisivat kääntää pyörää kylmässä luolassa.

Hieman typerän kuuloista? Kenties. Mutta olin jouduin tässä vaiheessa pysäyttämään videon ja ehdin ajatella. Alkuperäinen idea jääkarhuille ei todellakaan ollut tuo. Edes siinä vaiheessa, kun eläintutkimuskeskus löydettiin. Tai näin ainakin muistelen jostain making of-pätkästä.

Mutta käsikirjoittajat onnistuivat kuitenkin ottamaan mukaan tämänkin sekavan systeemin irtonaisia ideoita ja rakentamaan siitä narratiivin, jonka avulla aiempaa oli helpompi tulkita, vaikkei sitä alkujaan oltukaan näin tarkoitettu.

Tajusin, että olen pyrkinyt koko Isiemme synnit-kampanjan ajan tekemään juuri tätä samaa.

Koska peli ei sijoitu valmiiseen pelimaailmaan ja pelin taustat muotoutuvat vain ja ainostaan materiaalista, jota olemme itse tuottaneet peliin (minä pelauttajana ja taustojen kirjoittajana ja pelaajat aktiivisina toimijoina), näiden sekalaista lankojen yhteensitominen kudokseksi on se, mistä itse nautin pelissä eniten.

Olen täysin varma siitä, että pelaajat eivät yhtä obsessiivisesti seuraa pelin tarinaa tai huomaa saati tiedä asioiden välisiä syy/seuraus-suhteita, mutta minulle ne ovat tärkeitä.

Osaltaan tämä varmasti johtuu siitä, että keittiöfilosofia on ollut aina lähellä sydäntäni. Viime vuoden puolella koin toisen ahaa-elämyksen lukiessani jostakin ajatuksen, jota en tietoisesti ollut ehkä edes hahmottanut ajatelleeni, kuinka ihmiset haluavat kokea todellisuuden narratiivina. Se ei tietenkään tosielämässä ole mahdollista, mutta roolipelien maailmassa se on.

Tämä oli myös yksi syy siihen, että halusin palata Lostin pariin. Halusin siis uskoa siihen, että sen tarina oli hyvä ja merkityksellinen. Kenties se onkin yhä, mutta nyt huomaan tärkeämmäksi kokemuksen tarinasta. Lost on ollut aktiivisesti mielessäni aina Syntejä pelauttaessa, muttei koskaan oikeastaan mistään isommasta syystä. Nyt kuitenkin pystyn näkemään sen, mikä minua selkeästi siinä viihdytti. Tai viihdyttää nyt jälkikäteen.

Onkin mahdotonta arvioida, pidinkö Lostista alkujaan sen takia, että tiedostamatta tämä tarinoiden ja tapahtumien linkittäminen yhteiseksi selkeäksi tarinaksi/kokemukseksi oli jo silloin minulle tärkeää. Vai muodostuiko se tärkeäksi vasta Lostin jälkeen, ja nimenomaan sen seurauksena, että seurasin sarjan tuotantoa akateemisessa mielessä. Kumpikin näistä vaihtoehdoista sopii oman elämäni narratiiviin oikein mainiosti, joten kenties sillä ei ole sen suurempaa väliä.

Tämä kokonaisuus ja ajatusten prosessointi myös helpotti ymmärtämään sen, miksi en pidä valmisseikkailuista (tarina on tiedossa jo etukäteen, eikä mahdollisuuksia tällaiseen palapelaamisen ole), mutta myös sen, miksi en oikeastaan viihdy pelaajana (mahdollisuuteni palapelaamiseen ovat olemattomat).

Videon loppupuolella (tai noh. 4-5h tms.) näytetään varmasti monelle tuttua karttaa siitä, kuinka ihmisten teot vaikuttavat toisiinsa. Vaikkei tämän postauksen tarkoitus olekaan/ollutkaan lähteä vaikuttamaan lukijaan, niin kenties voin (oman narratiivini piirissä) miettiä sen kuitenkin tehneen niin. Hyvässä tai pahassa.

Tärkeintä itselleni kuitenkin oli, kuten alussa mainitsin, itsetutkiskelu. Pelivuosien kasaantuessa sitä huomaa, että analysoitavaa on aina enemmän. Ja lähes poikkeuksetta aina kun sitä lähtee tekemään, huomaa, kuinka siitä voi saada itsellensä enemmän. En nyt ehkä menisi sanomaan, että tämän dokumentin katsominen ja Lostin merkityksen ymmärtäminen oman pelauttajan urani kannalta olisi mullistava havainto edes henkilökohtaisella tasolla. Mutta sillä tasolla se oli vähintäänkin mielenkiintoinen.

Näin pitkän tekstin loppuun olisi hienoa heittää joku tyhjentävä yhteenveto. Mutta sellaista ei oikein ole esittää. Paitsi että ”everything happens for a reason” on edelleen ihana ohjenuora pelauttamiselleni.

…

Jaa niin; Jack ja mitä huomasin antipatiastani hahmoa vastaan? Videoanalyysissa tehdään selväksi, millainen Jackin hahmo on. Hän nojaa tieteeseen, pystymättä hyväksymään henkisempää vastausta mihinkään. Varmasti yhä, mutta myös nuorempana, tämä on selvästi ollut ristiriidassa oman maailmankuvani kanssa niin vahvasti, että hahmosta pitäminen on ollut mahdotonta.

Uskoisin, että samasta syystä olin myös äärimmäisen ärsyyntynyt Locken hahmon kohtalosta sarjassa. Ja huomaan sen edelleen nostavan ärsytyksen tunteita.

Mutta tämä on taas jo eri altaan syvä pää.