Jonkin aikaa sitten Ville Vuorela postasi Praedorin Facebook-ryhmässä saapuvansa minne vaan pelauttamaan Praedoria, kunhan kysytään. Koska olin juuri hommanut kyseisen roolipelin Seikkailijan kirjan ja Pelinjohtajan kirjan, pistin hänelle ehdotuksen tulla pelauttamaan Tampereen Puolenkuun peleille demoseikkailu. Ei kestänyt kauaakaan, kun Vuorela vastasi ja saimme pelipäivän sovituksi.

Hieman taustaa

Olin pelannut Praedoria aiemmin tasan kerran, vuosia sitten pikkujouluissa. Joten mielikuvani pelistä perustuivat lähinnä siihen, mitä olin pelin kirjoista ehtinyt selailla. Maailma toki oli tuttu entuudestaan; Magus tuli minulle kotiin kannettuna aikoinaan, Koston merkki oli tuttu Conanista ja Käärmetanssijan luin joitakin vuosia sitten.

Pelisessioon luonnollisesti saavuin itse paikalle viime tingassa (lasten hoitokuviot ja oma hitaus, mitä näitä nyt on) ja piti vielä kiireessä säätää muutama muukin juttu (näistä vielä kerran pahoittelut kaikille mukana olleille).

Taustatuntemuksesta huolimatta Vuorelan lyhyt infopaketti pelin alkuun maailmasta oli oivallinen aloitus sessiolle. Hän kertasi lyhykäisyydessään säännöt ja kertoi, mitä tuleman pitää ylimalkaisesti. Seikkailukorttien käyttö kiinnosti itseäni erityisesti. Pelinjohtajana haluan usein itsekin yllättyä, enkä tätä vuotta aiemmin ole varmasti kymmeneen vuoteen ainakaan pelauttanut valmisseikkailuja.

Alkuvalmistelut

Vedin pinkasta itselleni satunnaisen hahmon ja olin hyvin tyytyväinen. Sattuma toi käteeni alkemistin, jota etukäteen olikin kiinnostunut eniten kokeilla. Muiden valitessa hahmojaan, tutustuin hahmolomakkeeseen, mutta jäin pahasti kiinni taustahaittaan ”hullu”.

Pelaajana tuppaan ottamaan monesti ns. hieman tilaa itselleni ja saatan päätyä jyräämään hiljaisempien pelaajien yli. ”Hullu” määritteenä oli niin laajasti tulkittava, että mietin, miten saan asian tuotua lyhyeen peliin mukaan sen enempiä yhteistyötä sotkematta.

Päädyinkin lopulta melko helppoon ratkaisuun ja siihen, että hahmoni Vas oli (helpon kaavan mukaan) hieman jakautunut persoona. Näin hänet kahtia jakautuneena hahmona, jossa innokas alkemisti ja luonnontutkija väistyi toisinaan kuvitteellisen heeroksen tieltä. Vas siis saattoi rynnättä suin päin vaaraan ja seikkailuun, koska koki vaaran uhatessa olevansa rohkea ritari.

Hahmoni oli myös lainsuojaton, joten ajattelin tämän persoonallisuuden vaihtelun kenties herättäneen inkvisition tai jonkun muun tahon huomion mahdollisena demoniriivauksena. Koska taustoista ei ollut tarpeen kertoa, pidin tämän mielikuvan itselläni. Jo silläkin, ettei sitä tarvisi tuoda peliin mukaan.

Hahmoni olisi siis valmis kuolemaan ja jos hän selviäisi, voisin kenties tuoda hänet mukaan muihinkin peleihin.

Seikkailun introamiseen ja tilanteen esittelyyn meni oma aikansa, mutta lopulta pääsimme liikkeelle ja saimme ensimaistiaiset seikkailukorttien käytöstä. Niiden mekaniikkaa oli helppo seurata sivusta ja ne vaikuttivat hyvin mielenkiintoisilta.

Sama tunne jäi myös pelin omasta mekaniikasta, johon vuosien takaisin kokemuksen ja ylimalkaisen selailun lisäksi minulla oli kieltämättä hieman penseä asenne. Tyypillisesti en voi sietää vaikeustasojen määrittelyjä pelissä. Se keskeyttää pelin aina ja huomaan pelinjohtajana aina vain päätyväni kuitenkin ”keskivaikeaa”, jotta päästään eteenpäin.

Praedorissa vaikeustaso kuitenkin määrittyi heitettyjen noppien määränä. Niillä on tarkoitus heittää alle ominaisuuden tai taitotason ja noppien määrään voi vaikuttaa monin eri keinoin. Juuri tämä vaikutusmahdollisuus, se että pelaaja saattoi perustella etujensa, tavaroidensa, haittojensa, jne. vaikutuksen noppapoolin suuruuteen, teki mekaniikasta heti mielenkiintoisemman.

Varsinainen seikkailu

Seikkailumme eteni hyvin kaaottisesti. Kohtasimme lauman pakenevia kasvissyöjiä ja vuolaan kosken, jota emme uskaltaneet veneellämme ylittää. Teimme leirin rannalle ja luonnollisesti ryhmämme jakautui. Osa lähti tiedustelemaan ja palasi pian juosten, perässään kolossaalinen hirviö, jonka välinpitämättömän suhtautumisen yksi seurueemme jäsenistä oli onnistunut muuttamaan vihaksi ampumalla siltä silmän puhki.

Muiden seikkailessa tiedustelumatkallaan, teimme leiriä jokirantaan. Hahmoni meinasi heittää henkensä sännättyään sankarillisesti veteen taistelemaan kuulemiamme ääniä vastaan. Kyse oli kuitenkin jostakin hämähäkkimäisestä pedosta, jonka seitteihin takerruin. Käskin ryhmämme ritaria tuhoamaan seitit liekkipullolla, mutta (pelaajana tahallisesti) huonosti annettujen ohjeiden takia tämä päätyikin heittämään unettavaa eliksiiriä päälleni. Joten hetken aikaa toimin retkueemme virallisena Bomburina (so. raahattavana nukkujana).

Happojoen, lihansyöjäkasvit ja sähköistyneen alueen ylitettyämme saavuimme viimein seikkailumme määränpäähän. Tarkoituksemme oli vangita elävänä sieltä jokin nimetön olento, jonka avulla voisimme valmistaa vastamyrkkyä aateliselle.

Alkemistini yritti innokkaasti löytää lehdosta uusia tykötarpeita, siinä kuitenkaan pahemmin onnistumatta. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut jättää tämän yrityksen sikseen; se vei aikaa koko porukan etenemiseltä ja tarinan lopettamiselta.

Kohtasimme omituisen mutantin, joka halusi muistaa nimensä. Päädyimme antamaan sille työnantajamme alkemistin nimen (hahmoni luonnollisesti halusi palavasti vihata tätä) ja seikkailu päättyi.

Jälkimakustelut

Ennen pelin alkua ostin pinon Praedor-kolikoita, joilla pelin aikana sai heittää nopan uudelleen. Niiden käyttö ei ollut rajattu omaan hahmooni, joten jakelin niitä ilomielin muiden heittoihin. Parempi käyttää, kuin katua. Jos en täysin väärin muista, niin yksikään käytetty kolikko ei kuitenkaan muuttanut epäonnistunutta heittoa onnistuneeksi.

Saattaa olla, että joku onnistuikin. Mutta toki hauskempaa oli ajatella kolikoita kirottuina. Sama tunne oli nimittäin nopissanikin, joita käytimme. Ne tuntuivat olevan täysin meitä vastaan, vaikka onnistumisiakin välillä tuli. Täydellisesti roolipelaajien yleiseen noppafiilistelyyn sopivasti yksi pelaajista halusi loppupelissä heittää merkittävän heiton jopa tyystin eri nopilla.

Koska lopetimme pelin reilusti kaupan oikean sulkemisajan jälkeen, ei yhteiselle debriefille jäänyt pahemmin aikaa. Vuorela kiiruhti junaansa ja me jäimme kukin tahoillamme fiilistelemään seikkailua.

Joskus aiemmin ajattelin ajautuneeni pelinjohtajaksi, mutta nyttemmin olen ymmärtänyt, ettei keskittymiseni riitä ja tarinarakkauteni yleensä sovi pelaajan rooliin.

Tässä sessiossa tilanne oli kuitenkin täysin toinen. Praedorin tuttu maailma ja alkuasetelma olivat sopivan löyhät, jotta viihdyin kerrankin hyvin pelaajana. Oli mahtavaa asettua rehellisen seikkailijan saappaisiin. Lähteä uuteen, tutkimattomaan maailmaan kohtaamaan vaaroja ja ystävystymään uusien ihmisten kanssa.

Peliporukkamme kemiat tuntuivat (ainakin omasta mielestäni) osuvan äärimmäisen hyvin yksiin. Pelaajia oli kuusi, mikä yleensä on mielestäni aivan liikaa peliin kuin peliin. Jäin kuitenkin siihen vaikutelmaan, että jokainen pelaaja teki jotakin pelin aikana ja kaikilla oli hauskaa. Se ei ole ihan mikään pieni juttu ja varmasti osasyyllinen asiaan on Vuorela itse, jonka pelinjohtotyyli toimi äärimmäisen hyvin. Rikasta kuvailua ja tiivistä etenemistä.

Jos jotakin parannettavaa pitäisi keksiä, niin edestakaisen matkustamisen olisi kenties voinut ohjata toimimaan jotenkin muuten. Jäin myös miettimään, oliko vaaroja kaiken aikaa liikaa? Toisaalta seikkailimme Borvariassa, mutta toisaalta taas seikkailu olisi ehkä edennyt paremmin, jos osa olisi vain skipattu. Toki pelaajilla oli paljon tekemistä tämänkin kanssa.

Mekaanisesti olisin myös ehkä muutaman kerran halunnut pelinjohtajan sanovan useammin ”kyllä”, varsinkin hahmojen omien juttujen ja keksintöjen toteuttamiseen. Vaikkapa hahmoni yrttien keräys viimeisessä kohtauksessa – sen olisi voinut kuitata helpommalla heitolla tai kertomalla, että jokin mielenkiintoinen yrtti löytyi heti. Nyt nimenomaan alkemistin rooli jäi hyvin vähäiseksi. Liemiä olisi voinut olla kenellä tahansa mukana.

Moitteet ovat kuitenkin hyvin mitättömiä verrattuna edelleenkin siihen, miten taitavasti peli eteni. Jäin miettimään Vuorelan pelautuskertoja kyseisen seikkailun parissa. Kuinka improttuina tilanteet etenivät? Vai oliko osa kohtauksista sellaisia, että aiemmilla kerroilla tapahtumat olivat edenneet vähän vastaavasti. Koska pääsen äärimmäisen harvoin pelaamaan, jään roolipeliteorian kiemuroihin usein turhankin tarkasti kiinni.

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan Praedorin pelaaminen oli kerta kaikkiaan mukavaa. Nappasin kaupalta mukaan Kielletyn rakkauden kirjan, sekä Varjojen kirjan, joista jälkimmäisen lueskelin riippukeinussa läpi tämän viikon aikana. Voin siis ihan rehellisesti myöntää, että ”vois nyt kokeilla”-asenteeni Praedoria kohtaan muuttui yhdellä pelillä ”koska pelataan!”-fiilikseksi.

Kiitos tästä kuuluu seikkailuni jakaneille pelaajille! Toimisivatpa kaikki yleisöpelit yhtä mukavasti.