Kekrin/Halloweenin iloksi tarina Pohjolan saagoista. Sisältövaroitus.

Aavekivi oli haljennut kahtia pituussuunnasta, avaten oven manalan ja elollisten maiden välille. Kuusi kookasta miestä tarvittaisiin muodostamaan kehä sen ympärille.

Lohot oli aloittanut matkansa kivelle mukanaan hunajaan kastettuja pähkinöitä, eteläisten laivoilla tuomia makeisia. Juuri sellaisia, joista Mearra oli pitänyt. Mutta hänellä olikin mukanaan taikakaluja.

Matkallaan Lohot oli tavannut paimentolaisten tietäjän. Tämä oli pyytänyt hänet jurttaansa, jonka kirpeä tuoksu oli täynnä taikuutta. Teltta oli pullollaan taikakaluja.  Tukipuista riippui luita, käärmekiviä, haltianuolia, koruja, lautanukkeja, häkkeihin suljettuja lintuja sekä yrttinippuja ja löyhkääviä pussukoita. Kaiken tuon taikuuden seasta samaani kaivoi esille kolme taikakalua.

Rautainen sormus oli sellainen, joita miehet tekivät voittamiensa vihollisten aseista. Tietäjä kertoi kaivaneensa sen kuolleen jumalmiehen kiukaasta. Se edusti suojelevaa kehää, porttia ja laulua, hänen ja Turkinkantajan välillä.

Nahkanyöriin sidotut korpin jalat ja –sulat olivat kuoleman linnun voimaveli, sielulinnun vankila. Pussillinen valkeita kiviä olisivat lahja Manalan jumalille, jotta he päästäisivät Mearran palaamaan. 

Vaihtolahjaksi Lohot oli lähettänyt tietäjään talolleen. Häntä palveltaisiin kuin isännän sukulaista vuoden päivät. Kalliit pähkinät oli itse napsinut suuhunsa jatkaessaan matkaansa.

Tunturi-ilma oli kolea. Kylmä tuuli, joka puhalsi pohjoisesta, toi mukanaan kosteaa ilmaa, joka pesiytyi vaatteiden alle. Lohot manasi tuulta, joka olisi yhtä hyvin voinut olla itsensä Ghastin henkäys. Mutta piti se ainakin sääsket poissa..

Kiven juurelle oli laskettu luita, kalloja ja porojen sarvia. Uhrilahjoja, jotka oli tuotu kiven takana odottaville. Halkeamassa näkyi ruokaa, kaarnan palasia (joihin oli varmasti kirjoitettu viestejä kuolleille), sekä pieniä valkeita kiviä. Paikan pyhyys oli helppo havaita. 

Ja kuitenkin Aavekiveä kiersi, viiden askeleen etäisyydellä, keihäiden kärkeen nostetuista kalloista tehty henkiaita. Samanlaisia Lohot oli nähnyt Caracorumissa, rauniokaupungissa lähellä Suurta muuria, jossa paimentolaiset kävivät kauppaa. Se oli suoja henkiä.

Lohot seisoi aidan äärellä, kooten rohkeuttaan. Aidan ylittäminen saattoi viedä järjen. Jos välttyi kohtaamasta aitaan sidottuja vihaisia henkiä, jotka saattoivat repiä sielulinnun kuolevaisen vatsasta hetkessä. Ajatus Mearran näkemisestä, sai hänet kuitenkin ottamaan askeleen, ylittämään tuon kuolevaiselle silmälle näkymättömän muurin.

Tuuli ei yltynyt. Kuolleet eivät valittaneet. Lohot tunsi ajattelevansa selkeästi, joten kenties Manalan valtiaat odottitvat suopeina hänen lahjojaan. 

Shamaanin neuvojen mukaan, Lohot siivosi kiven ympäryksen uhrilahjoista. Kiven halkemaan hän ei uskaltanut kättään työntää. Sinne asetetut uhrilahjat saivat jäädä. 

Tuuli puhalsi yhä pohjoisesta, kun Lohot riisui paitansa. Mearran kynsien jättämät arvet hehkuivat yhä punaisina, vanhojen arpien kirjomasta karvaisesta rinnasta. Ilman koleus kävi niihin ikävästi ja Lohot melkein veti paidan takaisin ylleen. 

Kovaan ääneen huutaen, Lohot kiersi kiven kolmesti myötäpäivään, karkottaakseen pahat henget paikalta. Hän riisui korunsa, mutta pisti tietäjältä saadun sormuksen sormeensa ja asetti korpinjalkanauhan kaulalleen. Varoen koskemasta aavekiveen, Lohot kuiskasi Mearran nimeä halkeamaan, tiputellen valkeat kivet yksitellen lohkareen juurelle.

Viimeinen kivi ja pussi oli tyhjä. Lohot istui kiven viereen odottamaan. Hän asetti  koristeellisen miekkansa, Hyväterän, vierelleen. Jos portista vaikka tulisi jokin vihainen henki.

Yö kului. Rituaalin valaissut täysikuu laskeutui kauas horistontin taa, juuri kun nouseva aurinko iski istujaa silmään. Hyytävän kylmä syystuuli pölläytti kiven sisästä tomua. 

Ja siinä Mearra seisoi, kiven ääressä. Tuijotti kauas tyhjyyteen. Lohot kohottautui hiljaa paikaltaan. Oliko hän uskonut paimentolaisentietäjän lupauksia? Sitä hän ei itsekään tiennyt. Mutta nyt kyyneleet silmissä hän halasi Manalasta palannutta entistä jalkavaimoaan. Pohjatuulen kylmettämänäkin Lohot tunsi Mearran viileyden.

”Lähdetään. Ota viittani, jotta lämpenet”, Lohot touhutti lempeästi. 

Miehen asettaessa paksun, ketunnahkaisen viittansa Mearran harteille, nainen ei virkannut sanaakaan. Lohot pyyhkäisi hiussortuvan naisen kasvoilta, hymyili lempeästi viittoi tätä mukaansa. Vaitonainen kulkija seurasi hänen askelissaan.

Kotikylään oli pitkä matka. Lohotilta se oli vienyt lähes kaksi päivää jalan. Nyt Mearran kanssa se kesti kolme yötä. Noina kolmena yönä Lohot kääryityi huopiin ja makasi naisensa kanssa. Räiskyvä nuotion loi edes hiukan lämpöä ja ajoi pois Lohotia piinaavat sääkset.

Vastaanotto kylällä ei ollut lämmin. Kyläläiset kurkistelivat talojen ovilta, mutta kukaan ei tullut ottamaan vastaan matkaltaan palannutta herraansa. Tulisijat Lohotin pitkämajassa olivat lähes kylmenneet. Mutta eihän paikalla enää ollut ketään niitä pitämässä yllä. 

Surkea vastaanotto nosti Lohotin vihan. Suutuspäissään hän kaatoi pöydän ja karjui orjia sytyttämään valkeat uudelleen. Orjat kyllä tottelivat ja saivat hehkuvat kekäleet uudelleen liekkeihin. Valtava kuiva halko rätisi, mutta sen ääressä istuva Lohot tunsi viereltään hohkaavan kylmyyden vahvemmin. 

Orjat toivat ruokaa Lohotille. Paastottuaan koko matkan, hän ahmi kiivaasti rasvaista kalaa. Hetkeksi hänen kiukkunsa laantui, mutta halon tavoin roihahti uudelleen liekkeihin hänen huomatessaan, etteivät puoliälyiset orjat olleet tuoneet apetta hänen kumppanilleen.

Yksi vapisevista orjista toi heidän eteensä puukulhossa savuahventa ja pakeni heti paikalta. Lohot tuskin huomasi asiaa. Nyt syötyään hän selitti innostuneena suunnitelmiaan. Nyt hän voisi viimein ottaa Mearran oikeaksi vaimokseen. Mearra ei vastannut sanallakaan. Hänen ranteistaan vuosi yhä verta pitkämajan oljille.

Syötyään kyllikseen, Lohot komensi orjiensa lapset paikalle. Hän mulkoili pelokkaita lapsia. Omia lapsia hän ei koskaan ollut saanut, mutta ehkä tulevaisuudessa olisi tilaa heillekin? 

“Menkää viemään viestiä muihin taloihin. Tänä iltana vietetään juhlat isäntänne ja emäntänne kotiinpaluun kunniaksi!” Lohot komensi ja ajoi lapset ulos.

Orjien ahertaessa juhlien järjestelyn parissa, Lohot vei Mearran rantakallioille. Taivas näytti lyijyn kattamalta. Pieninkään auringonsäde ei pilkahtanut paksujen pilvi massojen takaa.

”Kun toin sinut Braennonin rannoilta, en arvannut, kuinka voisin rakastua sinuun. Salaa ja  huomaamatta”, Lohot kuiski Mearran korvaan, painaen tämän kainaloonsa. 

Lohot tuijotti aavaa ulappaa. Kaukana etelässä mainingit löivät vaahtopäitä. Heidän jaloissaan meri oli peilityyni. Lokit eivät kirkuneet. Edes suolan tuoksua ei voinut aistia ilmassa.

”Ehkä aurinko pilkahtaa vielä?”, Lohot mutisi. Hetken vielä mietittyään hän jatkoi: “jää tähän lämmittelemään. Käyn varmistamassa, että orjat tekevät työnsä kunnolla.” 

Rantakalliolle laskeutuvat puuportaat olivat kuivat. Lohot harppoi ne ylös, takaisin talonsa pihoille, taakseen vilkaisematta. Hän kiersi, sättien orjia siellä missä nämä näyttivät kuhnailevan.

Suuret kokot valaisivat hämyisää iltaa. Kylän keskusaukiiolle, Lohotin pitkämajan eteen oli nostettu suuria pöytiä ja penkkejä juhlia varten. Lohot ja Mearra istuivat upeilla puuleikkauksin koristelluilla tuoleilla. 

Kyläläisiä ei näkynyt. Edes Lohotin keihäsmiehet eivät olleet saapuneet paikalle. Ärtynyt Lohot rummutti pöydän tummaa pintaa sormillaan, odottaen turhaan, että orjat kantaisivat ruuan pöytään, että sukulaiset tulisivat nostamaan maljoja. Edes talojen välissä ei näkynyt liikettä. Veri kuohahti jälleen ja Lohot ponnahti raivoissaan seisomaan. 

“Tuhannen isän äpärät!” Lohot karjui.

Hän tarttui raskaaseen tuoliinsa ja viskasi sen kokkoon kevyesti kuin oljenkorren. Raivoissaan hän potkaisi pöydän kumoon ja kirosi kyläläisiä ja jumalia. Mearra istui valtaistuimellaan mykkänä. Mustelmat hänen kurkkunsa ympärillä hehkuivat liekkien loisteessa.

Raivoisa Lohot tavoitteli Hyväterää kupeelta. Se oli kuitenkin jäänyt orjille teroitettavaksi. Miehen mielessä kävi häviävän pienen hetken tunne alastomuudesta, haavoittuvuudesta.  Mutta se jäi raivon alle kuin hukkuva myrskyn hyökyihin ja Lohot lähti manauksia sylkien harppomaan eteenpäin päämäärättä.

Talot oli jätetty tyhjilleen. Tulisijat olivat hiipuneet, missään ei tuoksunut ruoka. Turhaan Lohot aukoi ovia ja etsi uhria raivolleen. Yhtäkään asetta ei löytynyt hänen kouransa puristukseen. 

Lopulta kylän laidalla Lohot löysi alamaisensa.

Kylän ympärille oli pystytetty seipäitä. Niihin oli kerätty erilaisia taikakaluja soturin sormuksista korpin sulkiin. Suoraan Lohotiin tuijotti vielä höyryävä pääkallo, josta liha oli hiljattain keitetty irti. Sen otsaan oli maalattu jokin riimun tapainen. Enemmänkin tökerö jäljitelmä, kuin tietäjän todellinen taikamerkki.

Lohot tuijotti hölmistyneenä henkiaitaa. Raivo kihisi yhä hänen sisällään. Se käski häntä säntäämään päin aitaa, kaatamaan seipäät ja rikkomaan sen taian. Hän sieppasi maasta kiven ja viskasi sen päin kalloa, muttei osunut. Voimattomana hän huusi suoraa huutoa kallon tyhjille silmille, kunnes tunsi hyytävän kylmyyden selkänsä takaa.

Mearran kuolleet kasvot, joista kuolleen mitään näkemättömät silmät tuijottivat katkenneiden verisuonien verkosta. Kaulan ruhjeista näki henkitorven murskautuneen kovien kourien puristukseen. Pitkät viillot ranteissa pulppusivat tummaa verta, jonka maa imi ahnaasti.

Nyt vasta Lohot näki Mearran. Raivoisa soturi otti kauhistuneen askeleen pois päin naisesta. Naisesta, jota hän väitti itselleen rakastaneensa, joka vain viikko sitten oli uhmannut hänen himojaan. 

Viiltävä kipu poltti miehen rintaa. Hän tunsi Mearran kynnet raapimassa yhä uudelleen ja uudelleen repimässä ihoaan rikki. Kuuli naisen tukahtuneen nyyhkytyksen. Vasta nyt, kuin ensimmäistä kertaa, Lohot kuuli kiellot ja anelun, pelon naisen äänessä. Ja omat kätensä puristamassa orjansa kurkkua. Kaiken allensa peittävän raivon.

Lohot kääntyi paetakseen. Mutta vähänpä se auttoi kuolleita vastaan. Siinä Mearra seisoi hänen edessään. Liikahtamatta tai sanaakaan virkkamatta. Lohot tunsi jälleen hyytävän kylmyyden, mutta tällä kertaa se tuntui polttavan hänen ihoaan.

Hän tuijotti käsiään, ymmärtämättä näkemäänsä. Tunsi kuinka kalma järsi sormenpäitä ja huulia. Tuskasta vinkaisten Lohot kaatui maahan, tuntiessaan säälimättömän kylmän puraisun miehuudessaan. 

Hiitaasti kuin järven talvella peittävä jää, kuolema ryömi pitkin Lohotin ruumista. Hän tunsi vain kylmää ja palavaa tuskaa ihonsa kuoriutuessa. Lihakset kohmettuivat ja veri tuntui hyytyvän. Luut rikkoutuivat paukahdellen kuin moukkaava jää. Kyyneleet lämmittivät poskia, kunnes nekin jäätyivät. 

Kaiken aikaa Mearra katseli. Sanaakaan sanomatta kuollut orjatar tuijotti Lohotia silmiin säälittä. Kun Lohot viimein tunsi kuolevansa, hän saattoi nostaa kätensä. Hän ymmärsi toivoa, että Mearra tarttuisi siihen, eikä hänen tarvitsisi olla kuolemassaan yksin. Kukaan ei kuitenkaan tarttunut ojennettuun käteen.