Olen nyt katsonut 1990-luvun scifiklassikko Babylon 5:ttä uusiksi. Kun se tuli Suomessa 1997-2000 (sarjaa tehtiin 1993-98), katsoin sitä enemmän kuin mitään muuta sitä ennen tai sen jälkeen. Muutaman vuoden ajan olen tässä miettinyt, josko sarja vieläkin kantaa vai oliko sille oma aikansa tienraivaajana joka meni jo. Edellisen kerran olen katsonut sitä 2008. Tietyt ysärismit silloin tökkivät eritoten ykköskaudella, mutta oli se yhä erinomainen. Entä nyt? Pystyisinkö yhä sietämään sen heikkouksia vai olisiko parempi pitää muistot kullattuina?

Sarja on siitä erityislaatuinen, että se suunniteltiin viisivuotiseksi, 110-jaksoiseksi tarinaksi: romaaniksi televisioon. Sillä oli suunniteltu alku, rakenne ja loppu. Hahmoille oli kirjoitettu omat kaarensa ja suunniteltu varahahmot siltä varalta, että sopimusasiat, sairaudet, kuolema ja kaikki muu mahdollinen tulisi tielle. Se sijoittui omaan universumiinsa eikä 1990-luvulle asti yksikään amerikkalainen scifisarja ollut onnistunut kestämään yli kahta kautta ellei sen nimessä ollut Star Trek, joten projekti oli varsin riski bisnes kaikin puolin.

Babylon 5 oli aikanaan erittäin freesi. Vaikka teini-Villeltä jäikin paljon asioita huomaamatta, sarjan näkemys ihmisistä on vähemmän puhtoinen kuin perinteisen Star Trekin. Onhan se 2000-lukulaiseen pessimismiin verrattuna tietyllä tapaa mietoa, varsinkin aluksi, mutta 90-lukulaisessa telkkariscifissä sen moraalinen harmaus ja päähenkilöiden psykologiset ongelmat olivat uutta ja tuoretta. Pakostakin tällaista taustaa vasten heräsi pelko siitä, että kun on tottunut 2000-luvun tv-sarjoihin, paluu nuoruusvuosien suosikkiin olisi auttamatta tuhoon tuomittu.

Mahdotontahan minun on sanoa, millaista sitä on katsoa ihmisen, joka ei ole tuota aikaa kokenut. Mutta katsoin vastikään ensimmäisen kauden 22 jaksoa uudelleen ja tässä on siitä muutamia huomiota. Kaikki niistä ovat subjektiivisia, mutta olen yrittänyt katsoessani pitää tymäkimmät nostalgiahuurut kurissa ja koettaa katsoa sitä kriittisemminkin.

1) Ysärijuusto is strong in this one. Erityisesti kampaukset ovat välistä melko levottomia. Christopher Franken syntetisaattorimusiikki on omalaatuista ja suuri osa sarjan viehätystä — parhaimmillaan. Ykköskaudella se ei parhaimpiinsa kovin usein yllä, vaan kuulostaa turhan usein paitsi halvalta, myös sentimentaaliselta ja kornilta. Tiettyjä kohtauksia musiikki onnistuu jopa pilaamaan. Toisaalta ilahduttavia poikkeuksiakin on eikä ykköskausi ole lainkaan niin ylisävelletty kuin muistin.

Jo toisen kauden ensimmäisessä jaksossa on merkittävästi maltillisempi ysärifiilis, mutta yllätyin siitä, että keskimääräisesti ysärijuusto häiritsi itseäni vähemmän kuin vuonna 2008. Noista ajoista on ehtinyt kulua vissiin riittävän kauan aikaa, että niitä katsoo jo vähän ruusunpunaisin lasein.

2) Näyttelijäntyö on vaihtelevaa, mutta energistä. Sarja oli tuollekin ajalle suhteellisen halpa. Jaksot kuvattiin viikossa, joten siltä on turha odottaa nykysarjojen viimeisteltyä ilmettä ja virheettömiä suorituksia. Erityisesti silloin tällöin esiintyvät tusinakovikset ovat aivan hirveitä.

Mutta näyttelijäntyössä on aina minusta ollut jotakin poikkeuksellista, jolle en ole aiemmin löytänyt nimeä. Luettuani viime aikoina sarjan luojan J. Michael Straczynskin kommentteja, ja ymmärtäessäni paremmin työelämän ja taiteentekemisen realiteetteja, osaan viimein pukea sen sanoiksi: yhteishenki. Vaikka Straczynskin kädenjälki on sarjassa vahva, lopputulos tuntuu sen lisäksi tiimityöltä. Sarjasta huokuu rentous ja luottamus. Keskushenkilöiden välillä on selkeästi kemiaa paitsi hahmoina, myös näyttelijöinä. Tällainen tekemisen ilo on ilahduttavaa katsottavaa ja se selkeästi antaa näyttelijöille tilaa kokeilla rajojaan.

Kuten sanottua, näyttelijöiden taso vaihtelee. Peter Jurasik ei ole pääroolissa, mutta hän on ykköskauden ehdoton tähti. Parempia aikoja haaveilevana kulahtaneena suurlähettiläs Londo Mollarina hänen skaalansa on uskomaton. Londo on konservatiivi ja sarjan aluksi poliittisesti arveluttava, mutta persoonana kahtiajakautunut. Yhtäältä hän on sarjan keskeinen koominen elementti, usein aivan hillitön, mutta samalla surullinen ja melankolinen. Myöhemmin hahmo vielä syvenee.

Juuri Jurasik on vastuussa monista sarjan ainutlaatuisimmista hetkistä. Hän kykenee koko lailla kaikkeen mitä kunnianhimoinen käsikirjoitus hänelle antaa. Mikäli sarja olisi tullut jonakin toisena aikana ulos, olisi Jurasik epäilemättä pokannut pystin jos toisenkin mainstream-palkintogaaloissa. Ainoa lähellekään pääsevä roolisuoritus genresarjoissa on omissa kirjoissani (ja myönnetään: muistikuvissani) myöskin Babylon 5:n Andreas Katsulas G’Karin roolissa, vaikkakin hahmo pääsee vauhtiin vasta myöhemmin.

Muut näyttelijät vaihtelevat tasoltaan, mutta ovat useimmiten vähintäänkin viihdyttäviä ja täyttävät olennaisen vaatimuksen: he tuovat hahmoihinsa ulottuvuuksia, joita pelkkä erinomainen käsikirjoitus ei tuo. Aina he eivät käsikirjoituksen mitoittamia saappaita aivan täytä, mutta se johtuu myös käsikirjoituksen tasosta. Jos Babylon 5:ttä yhdellä sanalla luonnehtisi, niin se voisi hyvin olla “kunnianhimo”. Sarja ei antanut pienen budjetin tai tv:n rajoitusten pidättää itseään. Toisinaan on selvää, että nyt tulevat rajat vastaan, mutta kirjoittamisesta näkyy vahva usko tarinansa tärkeyteen, kunnioitukseen katsojien älykkyyttä ja aikaa kohtaan sekä jatkuvasti yltyvä halu tehdä sarjasta yhä parempi.

Henkilökohtaisesti katson mieluummin sarjaa, joka ei suostu rajoihinsa kuin jotakin sieluttoman turvallista ja tylsää, joka ei ikinä haasta tekijöitään eikä katsojiaan. Onko osa jaksoista sen takia heikkoja? Kyllä. Muutama kohtaus on sietämättömän huno. Mutta on seassa vastapainona todella hyvääkin, vereslihalla tehtyä ja raa’alla voimalla voimalla iskevää timanttista telkkaria. Tunteellinen ja moraalinen monimutkaisuus tulevat tutuiksi.

3) Kunnianhimo yltää kaikkeen muuhunkin. Vaikka tietty halpuus näkyykin varsinkin nykysilmin, sitä osataan kiertää hienosti. Hyvällä äänisuunnittelulla, kuvauksella ja leikkauksilla luodaan illuusio ruuhkaisesta ja vilkkaasta avaruusasemasta. Ei tarvita massiivista budjettia, kun apuna on elokuvan taika. Lavasteet ovat parhaimmillaan yllättävän kiinnostavia ja yksityiskohtaisia, puvustus samoin. Maskeeraus jaksaa yllättää yhäkin, koska niissä on riittämiin eloa ja joustoa, jotta näyttelijöiden mikroilmeetkin välittyvät. Erityisesti melkoisen maskin alta näyttelevän Andreas Katsulaksen ilmeikkyys jaksaa ällistyttää yhäkin. Miten hitossa niillä oli tähän kaikkeen aikaa ja varaa?!

4) Tietokone-efektit ovat auttamatta vanhentuneita. Sarja oli uranuurtaja CGI:n käytössä ja efektien keinotekoisuus oli jo aikanaan silminnähtävää. Niihin onkin parempi suhtautua kuten teatterin lavasteisiin eikä realistisiin malleihin. CGI:n avulla sarjaan voitiin luoda hetkiä, joihin ei pienoismalleilla pystytty ainakaan tällä budjetilla. Vaikka tekstuurit ja mallit ovatkin ikivanhoja, Newtonin lakien mukaan käyttäytyvien alusten koreografiat ovat ykköskaudellakin yhä aika kivoja; ja hahmot voivat käyskennellä komposiittiotoksissa, jossa yhdistetään näyttelijöitä digitaalisiin taustoihin.

CGI:n ikää enemmän niistä nauttimista vaikeuttaa dvd-versioiden kuvanlaatu. Näytellyt osiot kun kuvattiin 16:9-kuvasuhteella (vaikka esitettiinkin televisiossa rajattuna 4:3:een), mutta CGI:t jostakin ihmeen syystä tehtiin 4:3:lla. Ristiriita ratkaistiin DVD:llä siten, että CGI- ja komposiittikohtaukset zoomattiin sopivasti (lue: huonosti). Resoluutio on kammottava ja hienosti suunnitellut kuvat pilalla. Onneksi kakkoskaudesta eteenpäin kuvanlaatu paranee merkittävästi ja mikä tärkeintä, ykköskaudenkin tärkeimmät hetket potkivat yhä kovaa vaikuttavan alusdesignin, musiikin ja tarinallisen merkityksen ansiosta.

5) Kirjoittaminen oli aina sarjan keskeinen valtti ja ehdinkin jo vihjata sen yhä toimivan. Babylon 5 suunniteltiin romaaniksi televisioon, vaikka tuolloin jenkkisarjat myytiin konsepteina. Sarjan ensimmäinen kausi ja osa kakkoskauttakin ovat tarinan johdantoa, joten ei se alussa vielä näytä kynsiensä koko raateluvoimaa. Ihan vähän vihjaisee niiden olemassaolosta. Muutama ensimmäinen jakso on hienoista hapuilua muutenkin, mutta alusta lähtien toimivat maailmanrakennus, tarinankuljetus ja hahmot.

Babylon 5 ei ole nykyaikainen jatkuvajuoninen bingetyssarja eikä se ajalleen tyypillisesti myöskään vuorottele selkeitä irtojaksoja ja “juonijaksoja”, vaan tekee jotakin näiden väliltä. Vaikkapa X-Filesissa oli erikseen viikon hirviö -jaksot ja “ne ufojaksot”, joissa luodattiin syvempää salaliittoa ja kaudelta toiselle jatkuvaa juonta. Nykyään sarjat taasen tuppaavat jatkamaan siitä mihin aiempi jakso jäi eikä varsinaisia välijaksoja tai suvantovaiheita ole.

Babylon 5:ssä kukin tuotantokausi kuvaa yhtä vuotta sarjan tapahtumia. Varsinkin ykköskaudella kaikkialle on upotettu tärkeitä elementtejä niin maailmasta, laajemmasta tarinasta ja hahmoista, jolloin huonoinkaan jakso ei ole täysin turha. Viitteitä suuren tarinan kehittymisestä on kaikkialla, välillä jopa liiankin kanssa. Mutta kun 90-luvulla tällainen viisivuotinen tarina oli ennennäkemätöntä, pieni uhoaminen ja foreshadowing on kyllä ymmärrettävää. Ja onhan se vieläkin aika hienoa katsoa, kuinka hyvin kokonaisuus on suunniteltu ja rakennettu! Hienoa tarinassa on myös se, että ennusmerkit eivät jää ikuisiksi arvoituksiksi. Osa mysteereistä ratkeaa yllättävänkin nopeasti, vaikka ratkaisut voivatkin vihjata uusiin mysteereihin.

Sarja on J. Michael Straczynskin luomus ja kakkoskauden jälkeen täysin hänen käsialaansa (yhtä Neil Gaimanin kirjoittamaa jaksoa lukuunottamatta). Siitä näkyy paitsi tekijänsä omaleimainen kirjallinen tyyli, myös vimmattu usko siihen, että tv-kirjoittaminen on kirjallisuutta sekin. Sarja uskaltaa kokeilla rajojaan ja erilaisia tunnetiloja. On se mitä muuta hyvänsä, se on pohjimmiltaan selkeästi kirjoittajan sarja: romaani televiossa. Straczynskillä on yhä hallussaan ennätys yhtä sarjaa varten kirjoitetuista tv-sarjan jaksoista. Nuorempana en juuri pitänyt muiden kirjoittamista jaksoista, mutta ykköskaudella nekin toimivat useimmiten yllättävän hyvin; kakkoskaudella vierailijat kompastelevat minusta pahemmin.

Tarina, se suuri tarina, on myös monipuolinen ja nykyäänkin valitettavan ajankohtainen. Sen spoilaaminen ei tule kuuloonkaan, se kun kehittyy sen verran hienovaraisesti ja yllättävästi etten halua viedä keneltäkään arvuuttelun ja jännityksen nautintoa. Alusta lähtien on kuitenkin selvää, että tässä eletään sotien ja sortovaltojen jälkimainingeissa. Selvittämättömät vanhat kaunat painavat ja aiheuttavat kärhämiä jo aluksi. Maapallolla päätään nostaa rasistinen terroristiliike Home Guard eikä sarja hirveästi silkkihansikkaita käytä tässäkään tapauksessa. Noin muuten sanottakoon, että lajityypiltään sarja on avaruusooppera ja se kehittyy varsin eeppisiin mittoihin.

Kausien rakenne luo sarjalle ainutlaatuisen tahdin, jopa pulssin. Niin sanotut välijaksotkin sijoittuvat selkeästi aikajanalle ja ne viittaavat edellisiin tai tuleviin jaksoihin. Pelkästään se, että hahmot saattavat sanoa asemalla olevan poikkeuksellisen rauhallista, luo tuntua ajan kulumisesta ja eletystä maailmasta. Sitten tulee diplomaattisia kriisejä, sitten tulee Viikon Kauhia Asia joka uhkaa koko asemaa ja välillä hahmoilla on aikaa paneutua henkilökohtaisiin asioihinsa. Joskus mennyt palaa puremaan persiistä tai ainakin vähän näykkimään.

Kaikille ei sovi, että scifisarjan hahmoilla on tunne-elämä, psykologisia komplekseja ja ihmissuhteita — parjattiinpa sarjaa jopa avaruuden Kauniiksi ja rohkeiksi aikanaan — mutta minusta se oli alusta lähtien Babylon 5:n suurimpia vahvuuksia. Aina ei toteutus toimi prikulleen, mutta oma viehätyksensä on minusta siinäkin, että yhden jakson B-juonessa eräs hahmoista prosessoi kuolleen läheisensä menetystä. Jos pitäisi veikata, niin tämä piirre ei Battlestar Galactican ja Game of Thronesin jälkeen ole enää kovin silmiinpistävä.

Tällaisessa kauden rakenteessa on sekin etu, että jaksot ovat samanaikaisesti sekä osa laajempaa tarinaa että itsenäisiä tarinoita. Itse en nauti Netflix-ajalle tyypillisestä tavasta, jossa yksittäisellä jaksolla ei välttämättä ole selkeätä rakennetta kunhan ne edistävät stooria ja pitävät katsojan koukussa. Babylon 5:ssä on hieno fiilis siitä, että tälle 250 000 asukkaan avaruusasemalle mahtuu viiden vuoden mittaan lukuisia tarinoita. Plus fiilis siitä, että tarinalla on paitsi alku, keskikohta ja loppu, myös pointti, on ihana.

Menee nyt sormenheristelyksi, tiedän, mutta en voi painottaa tätä liiaksi: hyvä tarina loppuu hyvin. (Babylon 5 loppuu erinomaisesti.) Se ei ole vain viihdyttävä, vaan myös harkittu kokonaisuus. Loppu antaa kaikelle merkityksen, vaikka se sitten olisikin tarkoituksellinen viesti kaiken merkityksettömyydestä. Mistä päästäänkin seuraavaan.

6) Babylon 5 ei ole merkityksetön. Se on usein synkkä ja traaginen, mutta myös hauska ja inhimillinen. Kaiken lisäksi sarja uskoo johonkin unohtamatta siltikään moraalista harmautta. Se osaa yhdistää ymmärryksen maailman monimuotoisuudesta ja moraalin vaikeudesta siihen, että on sillä on vahva eetoksensa (joka näin sivumennen sanoen on antifasistinen). Se ei myöskään pelkää ilmaista tuota uskoa kauniisti, jopa kaunopuheisesti.

Tämä usko ja keskeinen eetos juurruttaa sarjan ja antaa sen tapahtumille merkityksen ja mittasuhteet. En pidä siitä, kuinka useilla tv-sarjoilla on tapana kirjoittaa dramaattisia käänteitä ja tragedioita, joiden ainoa tarkoitus on koukuttava järkytys ja tunteellisen reaktion itsearvoisuus. Tunnen silloin itseni manipuloiduksi ja tarinankerronnan yksioikoiseksi. B5 ymmärtää merkityksen ja dynamiikan päälle. Tragedia koskettaa, jos sitä tasapainotetaan komedialla; komedia saa aivan uusia ulottuvuuksia tragediasta. Parhaina B5:n hetkinä ei aivan tiedä, kummasta on kyse.

7) Worldbuilding. Sanottakaan alkuun: Babylon 5 on selkeästi amerikkalainen sarja. Se on sellaiseksi hyvin yllättävä ja amerikkalaisesti näkökulmasta vahvasti vasemmistolainen (alkaen siitä, että eräs ykköskauden jaksoista käsittelee sympaattisesti työläisten lakkoa), mutta sen maailman Maa monikulttuurisuudestaan ja tietystä edistyksellisyydestään huolimatta on poliittisesti, sotilaallisesti ja oikeudellisesti vahvasti amerikkalaisen mallin mukainen.

Hyvänä puolena tuo malli onkin sitten uskottava. Hahmot elävät maailmassa, jolla on omat mahdollisuutensa ja rajansa. Maailma ei ole pelkkää maantiedettä, teknologiaa ja fysiikan lakeja, vaan kulttuureja, perinteitä, uskontoja, lakeja ja lainalaisuuksia. Hahmot eivät ole omituisia ihmeotuksia irrallaan byrokratiasta ja hierarkioista, vaan he joutuvat jatkuvasti toimimaan niiden rajoissa. Kenties Maan sotavoimien hallinto muistuttaa amerikkalaista, mutta tämä byrokraattis-poliittinen järjestelmä on myös uskottava ja kertoo kirjoittajansa perehtyneisyydestä.

Jämäkkä maailma tekee maailmasta hyvin konkreettisen ja todentuntuisen. Sitä tekee sekin, että maailma ole staattinen eivätkä aivan kaikki tapahtumat pyöri yhden avaruusaseman ympärillä. Joitakin asioita sarjan päähenkilöt voivat todistaa vain kaukaa ja oppia elämään sen kanssa. Vanhat sodat, miehitykset, diplomaattiset selkkaukset ja mysteerit ovat jättäneet traumoja ja pakkomielteitä. Osa hahmoista osaa ylittää ne. Toiset eivät ole aivan yhtä onnekkaita.

Hahmot valottavat maailmaa ja maailma hahmoja. Nämä hahmot ja tarinat eivät voisi olla olemassa missään muussa maailmassa.

8) Yhteenvetona: Kyllä sarjassa ikä näkyy. Joidenkin lempijaksojeni tärkeät kohtaukset eivät toimi aivan yhtä lujaa kuin ennen ja saattavat näyttää uudelle katsojalle nykysilmin jopa koomisilta. Mutta jos sen puutteet osaa ohittaa ja kestää kuvanlaadun heittelyn, se on yhä todella kovaa kamaa ja ainutlaatuinen sarja. Warner Brosin perseilyn takia sitä ei olla bluraylla ainakaan toistaiseksi näkemässä. DVD:t ovat varsinkin ensimmäisellä kaudella vähän karua katsottavaa, mutta ajavat ne asiansa. Amerikkalaiseen iTunesiin on tullut nyt 4:3-kuvasuhteella jonkinlaisia remastereita, jotka korjaavat kuvanlaatua ja varsinkin värejä lähemmäs alkuperäistä. Virallisia ne eivät ole (ts. yhtäkään sarjan tekijöistä ei ole sen yhteydessä konsultoitu), mutta Straczynski on kommentoinut niitä Twitterissä positiiviseen sävyyn.

Näin ensimmäisen kauden perusteella uskallan suositella sarjan katsomista uudelleen tai ensimmäistä kertaa. Tästä se vain paranee paranemistaan ja tarjoaa ainutlaatuisia hetkiä. Loppupuolella kyllä kompastellaan: neloskaudella oli epävarmaa saadaanko viidettä ikinä tehtyä, joten pääasialliset tarinat haluttiin kuroa umpeen neljännellä. Se tuo muuten erinomaiselle neljännelle kaudelle tiettyä kiireen tuntua, kun taas viidettä häiritsee alhaisempi budjetti, entisestään kiristynyt tuotantoaikataulu sekä se, että hieman yli puolen kauden mittaiseksi tarkoitettu tarinanosio jouduttiin venyttämään kokonaisen kauden mitalle. Sarjan viimeinen jakso on tosin tuotettu osana neljättä kautta ja on ehdottomasti katsomisen arvoinen, vaikka viidennellä muuten turnauskestävyys loppuisikin.

P.S. Ai niin, pakollinen ysäritarkistus: kuinka vanhentuneita ovat sen arvot ja asenteet? Tarvitseeko sitä katsoessa irvistellä myötähäpeästä? Vastaus: varsin harvoin iskee myötähäpeä, ja huomattavasti useammin sarja vain ilahduttaa. Kaikkein spoileriherkimmät voivat laittaa silmät kiinni, mutta eivät nämä mitään tärkeätä ja sisällöllistä paljasta.

Raskainta kakkoskauden puoliväliin asti on ollut pienempien muukalaislajien käsittely. Vaikka heidät on epäilemättä tarkoitettu scifi-ideoiden käsittelyyn ja toisinaan kiinnostavien teemojen satirisointiin, yksioikoisissa ja hassuissakin lajeissa on aina kalskahtanut ikävästi tiedostamaton rasismi tai elitismi: ”nuo tuolla” ovat vähän hassuja tavoiltaan eikä niitä tarvitse aina ottaa vakavasti. Sanon tiedostamaton, koska sarjassa on aivan riittävästi todisteita siitä, että noin yleensä maailmankaikkeuden ja elollisten olentojen monimuotoisuutta arvostetaan. Tätä puolta sarjassa on onneksi vähemmän kuin muistin ja parikin kertaa olen ilahtunut positiivisesti.

Ysärisarjojen sukupuoli- ja seksuaalisuuskäsitykset aiheuttavat toisinaan köhimistä, mutta viides Baabel suoriutuu tällä saralla ilahduttavasti. Kevyimmästä päästä yhdessä jaksossa nähdään vilaukselta unisex-vessa! Bechdelin testin sarja läpäisee kirkkaasti eli kaksi naishahmoa keskustelevat useinkin muusta kuin miehistä; noin ylipäätään sarja on täynnä voimakkaita naisia. Myöhemmällä kaudella taasen kaksi mieshahmoa joutuu teeskentelemään avioparia, mutta ilahduttavasti tilanteen koomisuus johtuu hahmojen keskinäisestä dynamiikasta, ei heidän sukupuolestaan.

Kyseessä on kuitenkin amerikkalainen tv-sarja ysäriltä, joten hirveän radikaali se ei nykysilmin voi olla: vaikkapa niinkin rajuja ilmauksia kuin ”bitch” ja ”pain in the ass” pitää vältellä kolmoskauden loppuun asti. Sitäkin ilahduttavammin sarja on subversiivinen pienillä tavoilla, jotka aikanaan nostivat melkoistakin äläkkää, kuten erään hahmon vihjatessa Jumalaan pronominilla “her”. Suunnitelma tehdä eräästä hahmosta transsukupuolinen ja käydä transitio läpi sarjassa hylättiin, koska tätä ei saatu toteutettua teknisesti tyydyttävästi. Aika hyvin ysärisarjalta kuitenkin.