Mikä roolipeleissä palkitsee?

Olen pelannut viimeisten kahden vuoden aikana roolipelejä enemmän kuin ikinä. Harmillisesti olen myös ollut melko uupunut ja monesti peli-ilo on ollut vaikea löytää. Työttömyys sen kai on tehnyt: päivästä kun puuttuu ryhti ja rytmi, niin koko ajan on vähän vetämätön olo.

Syyt tiettyyn uuvahtamiseen voivat siis löytyä täysin harrastuksen ulkopuolelta. Tilanne sai kuitenkin miettimään: mikä minusta ropeissa on parasta? Mikä saa palaamaan pelipöytään? Millaisia kokemuksia peleiltä odotan – tietoisesti tai tiedostamattani? Ja käänteisesti: mistä en pidä? Mikä jättää kylmäksi ja vieraannuttaa pelikokemuksesta?

En tarkoita, että pyrkisin näihin jokaisessa sessiossa. Mutta kun muistelen hyviä ja parhaita kokemuksia vuosien varrella, niihin sisältyy vähintään yhtä näistä.

candle, light, flame | Pikist

Tunnelma

Pidän siitä, että pelipöytään muodostuu oma tunnelmansa. Sellainen leirinuotiofiilis, jossa kaikki ovat kokoontuneet vähän salamyhkäisesti yhteisen jutun äärelle.

Helpointa tämä on ollut kauhupeleissä. Silloin on luontevinta vähän himmentää valoja.

Vaikeinta se on ollut pelitiloissa, joissa on mahdotonta olla saman pöydän äärellä. Monikin pelisessio viime vuosikymmenellä meni akvaariotoimiston pöydän ääressä kaiken kansan nähtävillä. Kotioloissa puolestaan ollaan usein hajaannuttu eri puolille huonetta.

Eniten kuitenkin pidän siitä, että pöydän ympärille kerääntyneet ihmiset muodostavat taikapiirin. Roolipeleissä kuuluu olla taikaa.

Heittäytyminen

Pidän siitä, että roolipelit rikkovat arkea. Tämä on osa niiden taianomaisuutta. Siinä tapahtuu yhteinen transportaatio arjen ulkopuolelle myös silloinkin, jos peli käsittelee jotakin hyvin arkista.

Pelipöydässä muodostuva luottamus ja yhteinen halu heittäytyä, vähän kokeilla rajojaan – se on kaunis tunne. Kun liika varautuneisuus laskee ja improvisaatio tuo esiin alitajunnasta sellaista, mistä itsekin yllättyy.

Toki se on pöytäropeissa monesti haastavaa. Heittäytyminen hahmoon on helpompaa jos sen pystyy tekemään koko kehollaan ja jos sille on selkeät puitteet. Kavereiden kesken arkisessa ympäristössä ei aina ole helppoa irtautua arkiminästä ja antautua leikille.

Yhteisyys

Yhteistyö ja yhdessä luomisen tuntu. Parasta on se, kun kokee, että pelisessiossa saadut hyvät fiilikset on luotu yhdessä. Että sitä ei luonut pelinjohtaja eikä yksittäinen sooloileva pelaaja, vaan tää meidän jengi yhdessä.

Yksilöpanostus on sekin hienoa, mutta kaikista roolipelejä kuvaavista metaforista pidän ehkä eniten siitä, että roolipeliporukka on kuin jamitteleva bändi.

Tarinallinen koherenssi

Hienoja ovat melko valmiitkin tarinat, en minä sillä, mutta erityisen hienoa on se, kun peli yhteisestä panoksesta kehittyy koherentiksi tarinaksi, jossa toimii myös reinkorporaatio. Jälkimmäinen on minulle improteatterista tuttu sana ja sillä tarkoitetaan tarinallisten elementtien toistumista. On tyydyttävää, kun vastaan tulee vanhoja tuttuja hahmoja, paikkoja, esineitä. Se luo tarinaan ja maailmaan pysyvyyttä, ja tuttuus nyt vain yksinkertaisesti on kiva tunne.

Kun säännöt kolahtavat

En tarkoita tällä sääntöjen ulkoa-opettelua enkä hahmon optimointia, vaan tarinavetoisempien pelien kohdalla tunnetta siitä, että nyt ymmärrän mitä näillä säännöillä ajetaan takaa.

Esimerkkinä Vincent Bakerin merirosvopeli Poison’dissa on useitakin hienoja mekaanisia oivalluksia, joista yksi on takaumat. Kun ymmärsin, että niiden avulla ei ole vain tarkoitus luoda irtonaisia kohtauksia hahmon taustatarinasta vaan oikeasti kuljettaa tarinaa useammassa aikatasossa: boom. Sen kun sai toimimaan!

Forget 'Pirates of the Caribbean' and learn about pirates | History 101
Partakin käryää kun asiat loksahtavat kohdilleen!

Palkkio vaivannäöstä

On se hieno fiilis, kun skenaariota varten tehty taustatyö tekee pelinjohtokokemuksesta sujuvamman tai itsevarmemman; tai kun vaikkapa Burning Wheelin kaltaisen omaalaatuisen ja monimutkaisen pelin sääntöjen opettelu kantaa hedelmää.

Pelaajana minun on hieman vaikea saada tätä. Pelinjohtajana se on helpompaa, joskin minulla on ollut paha tapa valita ääripäiden välillä: joko stressaava ylivalmistautuminen tai sitten lähes täysi improvisointi. Aloitin PJ-taipaleeni matkimalla valtavan pohjatyön tehneitä huippuja, mistä seurasi riittämättömyyden tunnetta ja loppuunpalamista. Se helpotti, kun opin improamisen saloja, mutta luulen samalla luopuneeni jostakin tärkeästä. Olisi kenties aika löytää sopiva preppauksen määrä ja tuntea, kuinka vaivannäkö palkitaan.

Verbaliikka ja hahmointeraktiot

Roolipeli on minulle ensisijaisesti keskustelua, joten sujuva sanankäyttö (mukaan lukien vitsit, mutta kaikki hyvä kerronta) on miellyttävää. Ylipäätään pidän hyvistä sanankäyttäjistä.

File:William Shakespeare sq.jpg - Wikimedia Commons
Roolipeleill’ on enemmän annettavaa kuin mitä kelailuihis’ mahtuu, Horatio!

Ei siis yllätys, että rakastan hahmointeraktioita ja dialogia. Yritän vähän saada erilaisia ääniä ja eleitä EPH:illa. Pelaajana rakastan puhua hahmossa ja pelinjohtajana rakastan katsoa, kun pelaajat puhuvat hahmojensa suulla keskenään.

Vierainta roolipeleissä

Mikä sitten ei sytytä minua? Mikä tuntuu niin oudolta ja jopa vieraalta, että pelikokemuksesta tulee heikompi? Pyydän huomioimaan, että tämän listan tarkoitus ei ole tuomita kenenkään muun mieltymyksiä, vaan olla rehellinen omilleni. Rakentavassa hengessä mietin sitäkin, mistä nämä mieltymykseni johtuvat.

En myöskään halua ajatella, että tämä lista olisi pysyvä. Uskon vakaasti siihen, että rehellisyys itselleen on ensimmäinen askel kohti muutosta. Kuka tietää: ehkä jonakin päivänä vielä nautin jokaisesta näistä.

Hahmon optimointi on tylsää ja tuntuu tarinan vastaiselta

Tehokkaan taistelukoneen ja kykyjen mekaanisen synergian löytäminen on pitkälti kaikkea sitä, mitä roolipeliltä en halua. Olen kiinnostunut hahmojen persoonallisuuksista ja ennen kaikkea heikkouksista. Näen mieluummin hahmojen kehittyvän tarinallisista ja psykologisista syistä. Ajatus siitä, että jo hahmoa luodessa tietää tarkkaan, miten häntä tulee jatkossa kehittämään, on minulle vieras. Ajattelen, että hahmo kehittyy aina suhteessa tapahtumiin, ei sääntöihin.

En pidä taistelupainotteisista peleistä

Taisteluun painottuvat pelit käyvät minulle pikaisesti tylsiksi, varsinkin jos katseenvangitsijoina on figuja. Katson mieluummin muita pelaajia ja sitä pientä taianomaista tunnelmaa, joka välillemme syntyy, kuin pöydällä seisovia hahmoja. Figupelit sinänsä voivat olla hauskoja, mutta kokemusteni perusteella on vaikea keskittyä ja eläytyä yhden hahmon näkökulmaan, jos tilannetta ajattelee ilmakuvana.

En pidä siitä, että jokaisella pelikerralla on odotettavissa vähintään yksi taistelu. Kyllä taistelukohtauksetkin voivat olla kiinnostavia, mutta haluan nekin mieluusti dramaattisina ja kerronnallisina.

File:Knight-chess.jpg
Paska tuuripeli.

Jatkuva nopanheittely ei oikein nappaa eikä valtaosassa pelaamistani taisteluista ole ollut myöskään mitään kovin kiinnostavaa taktisesti. On myös mahdollista, etten vain ole päässyt pelaajaksi riittävän kiinnostaviin taistelukohtauksiin – joko taktisesta tai tarinallisesta näkökulmasta.

Yksityinen eläytyminen ja mielikuvitusmaailmaan uppoaminen

Sellainen pelityyli, jossa pelaajat sulkeutuvat omaan hahmoonsa ja sisäiseen maailmaansa, tuntuu minulle vaikealta. Pelinjohtajana en oikein ymmärrä, mitä pelaaja kokee ja haluaa, ja pelaajana se on vain jotenkin tylsää.

Tämä ei ole sinänsä suuri yllätys, koska pidän roolipelien keskustelevuudesta ja yhdessä luomisesta.

Lisäksi minulla on afantasia eli en pysty tahdonvaraisesti visualisoimaan mitään. Uppoutuminen toiseen maailmaan pelkän mielikuvituksen varassa on minulle mahdotonta. Kaipaan keskustelua, on se sitten hahmojen välistä kanssakäymistä tai hahmojen sielunelämän avaamista.

r/Aphantasia - Simple Aphantasia Test (With Instructions)
Tag yourself. Minä olen vahvasti 1.

En myöskään juuri pidä sanallisesti kuvailluista visuaalisen kerronnan keinoista, esimerkiksi siitä kuinka kuvitellaan että ”kamera” zoomaa hahmooni dramaattisen monologin aikana. Oma kerronnan tapani roolipeleissä on enemmän velkaa kaunokirjallisuudelle kuin elokuville sikäli, että pidän siitä kun hahmojen mielenliikkeitä sanoitetaan.

Entäs te muut?

Tässäpä oma listani. Kuten sanottua, tarkoitukseni ei ole lytätä kenenkään mun harrastusta tai mieltymyksiä. Päinvastoin: harrastus varmasti hyötyy siitä, jos ymmärrämme paremmin sitä millaisia eri tapoja on pelata ja mistä kukakin nauttii. Kuulisin mieluusti muidenkin tottumuksista, mieltymyksistä ja asioista, jotka tuntuvat vierailta ja etäännyttäviltä!

2 kommenttia artikkeliin ”Mikä roolipeleissä palkitsee?

  1. Ihan mielenkiintoisia mietintöjä.
    En nyt niin tarkkaan miettinyt asiaa mutta melko samoilla linjoilla. Tosin myönnettäköön tykkään myös siitä peli puolesta roolipeleissä sanoisin että keskivertoa raskaammista mekaanisista peleistä vaikka voin mennä ihan sinne lähelle improteatteriakin. Minulle ehkä isoin negatiivinen piirre pelissä on passiivisuus. Pelaajien tai PJn suunnalta. Ehkä se virtaa jonkun asteiseen keskittymishäiriööni mutta haluan yleensä saada homman liikkeelle. Tämän takia hahmojen kuolin todennäköisyys on varmaan niin korkea.
    Ja tärkein asia itselle on se että peliporukka ymmärtää keskenään millainen pelaaminen on menossa. Jotkut porukaton enemmän sosiaalikerääntymisiä ja osa taas selvemmin peli ja tarina vetoisia. Ja vaikka tykkään hyvin mietitystä ja intensiivisestä pelailusta on se ihan hauskaa myös pelailla ihan ajanvietteeksi kunhan kaikki ovat samalla viivalla asian kanssa.

    Tykkää

    • Nyt kun mainitsit tuon keskittymishäiriön ja passiivisuuden, niin ehkäpä mulla on jotain samanlaista havaittavissa. Pidän esimerkiksi Burning Wheelin raskaudesta ja siitä, että aivot saavat koko ajan mietittävää. On se sitten jokin mekaniikka, tarinallinen elementti tai näiden yhdistelmä (kuten BW:ssä melkein aina), niin tunnen, että aivoissa kipunoi. Saan tekemistä!

      Voi hyvin olla, että olen pelannut vain vääriä raskaita tai keskiraskaita pelejä.

      Sen sijaan olen vähän kateellinen sulle ja kaikille, jotka osaavat pelailla ajanvietteeksi. Olen siinä parempi kuin ennen, mutta vähän liian helposti menen silti suoritusmoodiin. Tietokonepeleissä on helpompi unohtua pelaamaan ajanvietteenä tuntikaupalla, vaikkei olisi mitään älyttömän siistiä, mutta sosiaalisesti se on vaikeampaa. Ehkä tämä taasen kertoo omasta epävarmuudestani ja ahdistuneisuudestani. Yllämainittu aktiivisuus voi hyvin olla myös keino pitää tuota jännitystä loitolla.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s