Korona-aika on koetellut kaikkia eri tavalla, mutta se on myös antanut mahdollisuuden tarkastella omaa harrastuneisuutta. Koska en yleensä jaksa keskittyä verkon yli pelaamiseen, ovat roolipelikuvioni kutistuneet lähes olemattomiin.

Viime vuoden marraskuussa innostuin kuitenkin aavistuksen Middle-Earth Strategy Battle Gamesta (MESBG). Rakentelin maastoja ja hommailin kiinnostavia figuja. Ajatuksena oli startata Battle Companies-kampanja, mutta siihen(kään) ei oikein tahtonut löytyä pelaajia.

Nyt kun alamme varovaisen optimistisesti arvioiden lähestyä pandemian taltuttamista ja valtaosalla potentiaalisista pelikavereista on jo kaksi rokotetta, olen kuitenkin oikeasti päässyt jo pelaamaankin MESBGiä. Ja jos pelkkä sääntöjen lukeminen sai innostumaan, niin pelikokemukset ovat vain vahvistaneet omaa fiilistä. Tätä peliä on hauska pelata.

Kahden pelikerran jälkeen uskallan väittää sisäistäneeni ainakin valtaosan pelin pelaamiseen tarvittavasta. Yksittäisiä sääntöjä ja niiden kommervenkkeja on taatusti vielä paljon oppimatta, mutta toisin kuin Age of Sigmarin kanssa, tunnen voivani, ja ennen kaikkea haluavani. oppia ne.

Eilisen pelin jälkeen jäin pohtimaan, miten saan armeijani (Azog’s Hunters) toimimaan paremmin ja mitä minun pitää ymmärtää ja oppia, pärjätäkseni paremmin.

En ole ikinä ollut kovasti kilpapelaamisen kannalla. Turnauksiin osallistuminen ei ole itseisarvo. Mutta silti olen huomannut kerrankin nauttivani siitä, että voin hahmottaa armeijani kokonaisuutena ja miettiä, miten sitä kehittäisi.

Suurin yksittäinen tekijä tässä on AOSista tuttujen triggerien vähäisyys. Vain harvoilla hahmoilla on erikoissääntöjä, jotka pitää muistaa. Ja ne säännöt, joita armeijastani löytyy (mm. liput), ovat asioita, joiden sisäistäminen auttaa ymmärtämään myös vastustajan armeijaa. Mekaanisesti peli toimii siis juuri minulle äärimmäisen hyvin.

Isoin ongelma MESBGin kanssa oli heti alusta lähtien (kun se ilmestyi kaksikymmentä vuotta sitten) pelin sitominen Peter Jacksonin elokuviin. En oikein ikinä pitänyt niistä. Olivathan ne näyttäviä seikkailuja, mutta pääasiassa niissä oli jotain väärin. Luultavimmin tämä pohjautui omaan vahvaan kokemukseeni kirjoista ja niiden tulkintaan, varsinkin Ryhmäteatterin Hobitit tv-sarjan kautta.

Hobitista puolestaan ei vastaavia vahvoja mielikuvia ei ollut ja huomasin pitäväni siitä juuri sen vuoksi, että se poikkesi niin räikeästi lähdemateriaalista. En sano, etteikö Hobitti trilogiassa olisi parantamisen varaa, mutta voin katsella sitä omasta vinkkelistäni ja nautti mm. Synkmetsän kuvauksesta ja Viiden armeijan taistelusta, jotka kiinnostivat minua nuoruudessani huomattavasti Sormusten herran kuvauksia enemmän.

Niin tai näin, ongelmani MESBGin kanssa oli alkujaan juuri pelin sitoutumisessa oikeisiin hahmoihin, sekä siihen, miten ne esitettiin elokuvan mukaisina. Edelleenkin en oikein pääse sinuiksi sen kanssa, että pärjätäkseen pelissä, nimettyjä hahmoja on pakko käyttää. Rakastan omien tarinoideni keksimistä, mutta Keski-Maa ei ole ikinä tarjonnut minulla mahdollisuutta keskittyä siihen puoleen. Se on ollut liian valmis.

Tarinapohjainen assosiaatio-ongelma on kuitenkin hyvin vähäinen miinus, kun peli toimii mekaanisesti niinkin hyvin kuin se toimii. Strategisella suunnittelulla on oikeasti merkitystä ja mikä tärkeintä, pystyn monesti minimoimaan tai ainakin vaikuttamaan nopanheiton vaikutuksiin. Sen lisäksi jokainen heitto tuntuu oleelliselta; toisin kuin AOSissa, jossa jokainen heitto vaatii melkeinpä monta heittoa sen jälkeen, tehdäkseen minkään sortin vaikutusta tilanteeseen.

Kuten kiihtyvästä bloggaamistatarpeesta voi päätellä, on omat pelifiilikset selvästi nousussa. Kun on vuosia harrastanut joitakin juttuja ihan vaan sen vuoksi, että niistä saisi irti ne samat kiksit, kuin ”silloin joskus aiemmin, on ihan mahtavaa huomata, että jostakin jaksaa vielä innostua. MESBGin kanssa innostus on vain kasvanut. Ja se pelaamisen harrastamisessa on monesti parasta. Harrastuneisuutta voi jatkaa myös varsinaisten pelien ulkopuolella.

Jonkinlaisena yhteenvetona siis todettakoon, että MESBG on peli, jollaista olen aina halunnut pelata – säännöiltään. Sen parissa viihtyy äärimmäisen hyvin.